Jokainen kriisi on mahdollisuus

(Overtonin ikkuna tarkoittaa kulloinkin vallitsevaa käsitystä siitä, mikä on mahdollista.)

Kirjoitin syksyllä tekstissäni Jokainen luopuminen on mahdollisuus, että ympäristökatastrofin kärjistyessä on suomalaisilla (osana valtavasti kuluttavia ja saastuttavia rikkaita teollisuusmaita) joka tapauksessa edessään elintason lasku, ja että “kysymys on kai lähinnä siitä, tapahtuuko se hallitusti vai hallitsemattomasti”.

Meneillään oleva maailmanlaajuinen koronaviruspandemia on yksi esimerkki pohjimmiltaan hallitsemattomasta elintason laskusta, vaikka toimet sen leviämisen hillitsemiseksi ovatkin poikkeuksellisen rajut: se paitsi sairastuttaa ja tappaa, myös pakottaa vähentämään kulutusta, kun esimerkiksi liikkuminen vähenee. (Kulutus ja päästöt kulkevat käsi kädessä, eikä näkyvissä ole, että tiet tulisivat erkanemaan. Koronaepidemia on jo vähentänyt päästöjä ja parantanut ilmanlaatua etenkin kaupungeissa.)

Kuten Reetta Räty kirjoittaa, korona on tehnyt laajalti näkyviksi ihmisten lukemattomat, monimutkaiset riippuvuussuhteet elonkehäänsä ja muuhun maailmaan, myös toisiinsa. Itse lisäisin, että korona tekee näkyväksi myös päättömälle kulutukselle pohjaavan fossiilikapitalismin haavoittuvuuden.

Kyllä mukavampaa olisi, jos ihminen kykenisi sopeuttamaan toimintansa maapallon rajoihin ennen kuin maapallo siihen ihmisen pakottaa viime kädessä ekokatastrofin kautta, joka on uhka koko sivilisaatiolle ja aivan mahdollisesti koko ihmislajille. (Toki tällaisessa Gaia-hypoteettisessa ajatuksessa ihminen personifioi luonnon kostonhaluksi itse aiheuttamiaan seurauksia, mikä on sinänsä vähän höperöä.)

Ekofasistit ovat kovia fantasioimaan sillä, miten “luonto siivoaa liikakansoituksen”. On surullisen vähän tehtävissä sille, jos aikuisen ihmisen tunneäly, tuo älykkyyden muodoista juuri selviytymisen kannalta kenties tärkein, rajoittuu peilikuvaan ja pikkuserkkuun, mutta tuskastuttavan lapsellisia ekofasistit ovat myös siinä uskossaan, etteivät mitkään suuret katastrofit tai pandemiat voi koskea niin sanottuja rikkaita länsimaita ja juuri sitä omaa pottunokkaa peilissä. Jo tämänhetkinen tilanne todistaa aivan muuta.

Korona ei ole suoranaisesti seurausta ilmastokatastrofista, mutta seurausta kyllä ihmisen kestämättömästä tavasta olla maailmassa. Koskemattomille luonnonalueille tunkeutuminen, niiden ekosysteemien repiminen hajalle ja eläinten laajamittainen hyväksikäyttö ovat useiden zoonoosien taustalla. Yhdessä epätasa-arvoisten taloudellisten rakenteiden kautta (sellaisten, jotka esimerkiksi pakottavat köyhät ihmiset syömään mitä sattuu) ne luovat pohjan monille uusille taudeille. Kuten lukemattomat muut taudit ennen koronaa – HIV, ebola, SARS, lintuinfluenssa, sikainfluenssa, BSE jne. – sekin siirtyi ihmiseen lihansyönnin kautta. Filosofi Elisa Aaltola ehdottaa, että voisi olla aika tehdä johtopäätöksiä tämän tiedon pohjalta:

“On varsin mahdollista, että edessämme on jonakin päivänä koronavirustakin huomattavasti vakavampi pandemia – eläinteollisuuden tuottama, laajamittainen ihmiskatastrofi. Voisiko tähän puuttua nyt, ennen kuin pahin tapahtuu?”

Aaltola ei todellakaan ole ajatuksineen yksin. The Guardianin mainiossa jutussa lukuisat tutkijat kertovat, miten luonnon monimuotoisuuden tuhoaminen ja eläinten hyväksikäyttö luo pohjaa uusille sairauksille ja viruksille. Luonnonvaraisilla alueilla on valtavasti ihmiselle tuntemattomia tauteja. Kun niiden ekosysteemit revitään rikki ja eläimet lihoiksi, tarvitsevat virukset ja taudit uuden isännän. Tuhossa syntyy sekä uusia tauteja että leviää eläimistä ihmisiin jo olemassaolevia patogeenejä, jotka muuten olisivat jääneet ihmisille tuntemattomiksi.

Samaisessa jutussa biodiversiteettitutkija Kate Jones kuvaa koronaa jäävuoren huipuksi. Hän kutsuu zoonooseja taloudellisen kehityksen piilohinnaksi. Kaivokset, hakkuut, tiet ja radat yhä uusille syrjäisille alueille raatelevat alueiden ekosysteemit ja tuovat ihmiset kosketuksiin ennalta tuntemattomien tautien kanssa. Tutkija Richard Ostfeld puolestaan sanoo, että oli virhe kuvitella niin sanottua villiä luontoa uhkaksi, kun varsinainen uhka on sitä sorkkiva ihminen. Mitä huonommin villieläimet voivat, sitä huonommin voivat myös ihmiset. Ekologi Thomas Gillespie ennustaa, että on syytä odottaa vielä koronaa tuhoisampaa epidemiaa. Virologitutkija Brian Bird pitää sellaista varmana.

Otettaisiinko tämä vakavasti: on lähes varmaa, että meitä kohtaa vielä jonain päivänä koronaa tuhoisampi epidemia. Pitäisikö tehdä jotain ennen kuin niin tapahtuu?

The Guardianin jutussa tutkijat sanovat, että “jotain” tarkoittaa toimia sekä niin sanotuissa köyhissä että rikkaissa maissa. Toki tarvitaan myös valistusta ja koulutusta, mutta se ei yksin ratkaise ongelmia. Mitä erikoisimpia eläimiä syödään, koska köyhillä ei välttämättä ole muutakaan. Toki niitä syödään muistakin syistä, mutta köyhyys on ainoa pakottava syy. (Ja se on sitä yhä joillekin myös Suomessa, koska eläinproteiinin hinta on painettu keinotekoisesti alemmas kuin kasviproteiinin. Pavut ja herneet toki ovat halpoja, mutta jatkojalosteet varsin hintavia verrattuna eläinversioihin, maidosta lähtien.)

Aivan ilmeinen ongelma on siis globaali köyhyys, joka on seurausta globaalista eriarvoisuudesta. Niin ikään paikallisia ekosysteemejä hajottaa mineraalien ja muiden luonnonvarojen kysyntä globaalista pohjoisesta: sen vuoksi niitä kaivoksia avataan ja metsiä kaadetaan. Meidän elektroniikkamme ja muun kulutuksemme vuoksi.

Luonnon monimuotoisuuden suojelu, ilmastokatastrofin hillintä ja ihmisten terveys eivät ole toisiaan poissulkevia tavoitteita. Tällä tiettävästi ainoalla ihmiselämälle sopivalla planeetalla kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Niin ovat koronaepidemiankin vaikutukset moninaiset ja kaikkea emme osaa edes ennustaa. Koviten se iskee tietenkin jo valmiiksi heikoimmassa asemassa oleviin: sairaisiin ja vanhoihin ihmisiin, ihmisiin pakolaisleireillä ja ihmisiin täällä omilla kaduillamme. Itse mietin myös, miten kuluvat päivät nyt niillä lapsilla, jotka pääsevät kokemaan jotain sellaista kuin “normaali arki” ainoastaan päivähoidossa. Tai niillä naisilla, jotka olivat jo ennen koronaa käytännössä vankeina kodeissaan väkivallan tai heikon taloudellisen aseman vuoksi.

Jo pelkät taloudelliset vaikutukset ovat kovat: äkillinen työttömyys, lomautus tai muu tulottomuus tulee koskemaan monia ja koskee jo nyt. Tukalimmassa asemassa ovat tietenkin ne työntekijät, jotka ovat siinä jo valmiiksi: nollasopimuslaiset, taiteilijat, pienyrittäjät, freelancerit ja naisvaltaisten alojen matalapalkkaiset työntekijät.

Nyt, kun voimakkaita suosituksia kotona olemisesta on annettu valtakunnantasolla ilman, että tulonmenetyksiä välttämättä mitenkään mistään korvataan (kaikkea työtä ei voi tehdä etänä eikä kaiken etätyön lomassa hoitaa kaikkia lapsia), on myös kotona tehtävän hoivan taloudellinen arvo noussut uudella tavalla näkyviin. Paikoin sentään on päivähoitomaksuista luovuttu poikkeustilan ajalta, mutta ne yksin eivät kompensoi muuttunutta tilannetta. Isolla osalla ihmisistä asumismenot lohkaisevat valtaosan tuloista. Elinkeinoelämälle on jo luvattu miljardituet kriisin vuoksi, miten olisi vuokrahelpotukset poikkeustilan ajaksi pienituloisille ja työntekijöille? Tai se perustulo?

Läheskään kaikilla ei edes ole mahdollisuutta tai lupaa työnantajalta jäädä hoitamaan lapsia kotiin, vaikka haluaisi tai pitäisikin, kaikkein vähiten tietysti terveydenhuollon ja hoivan työntekijöillä, jotka joutuvat lisäksi asettamaan itsensä tartuntariskiin.

Antifasistinen Varis-verkosto korostaa koronajutussaan ilahduttavasti juuri naisten asemaa hoivasta vastuussa olevina. Juttu on muutenkin lukemisen arvoista kamaa ja osuu mielestäni aivan ytimeen:

“Kuten minkä tahansa kriisin aikana, myös epidemian iskiessä yhteiskunta joutuu valitsemaan suuntansa. Kiristämmekö kontrollia vai pyrimmekö kriisin yli rakentamalla yhteisvastuullisempaa ja kestävämpää yhteiskuntaa?”

Kriisi on aina myös mitä oivallisin paikka alkaa tehdä asioita toisin, koska se näyttää kirkkaasti nykyisen elintavan ja yhteiskunnan heikot kohdat ja epäoikeudenmukaisuudet. Kriisit ovat paitsi tragedoita, myös mahdollisuus tehdä asioita jatkossa järkevämmin ja paremmin.

Itse olen ajatellut, ihan näin arkisella tasolla, että olisi hienoa, jos muun muassa seuraavat asiat olisivat uusi normaali:

1. Kipeänä ei tarvitsisi mennä töihin. Ei edes “vähän kipeänä” muita tartuttamaan.
2. Kipeää lasta ei tarvitsisi viedä päivähoitoon. Ei edes “vähän kipeänä” muita tartuttamaan.
3. Ei olisi ihan kasuaalia pärskiä päin ja niitä käsiäkin muistettaisiin pestä ihan riippumatta siitä, pelkääkö itse pöpöjä.
4. Ihmiset olisivat valmiita muuttamaan tottumuksiaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien suojelemiseksi.
5. Yhteiskunnan kovimman ytimen, hoivan ja terveydenhuollon, arvo tunnustettaisiin ja se näkyisi myös esim. palkoissa ja kotona tehtävän uusintavan työn arvostuksessa.
6. Ihmiset kyselisivät toisiltaan, että mahdatko tarvita jeesiä ja jos, niin miten voin auttaa.
7. Vanhanaikainen ja kankea suhtautuminen etätyöhön muuttuisi totaalisesti.
8. Kulutus vähenisi = päästöt vähenisivät.
9. Tietoisuus siitä, ettei talouskasvu ole kaikki kaikessa, olisi murtautunut mainstreamiin.
10. Syntyisi uutta inhimillistä läheisyyttä ja yhteisyyden kokemusta (kuten suurissa kriiseissä ja katastrofeissa usein käy) ja se vahvistuisi edelleen pohjanaan ymmärrys siitä, että minkä teemme muille – ei vain toisille ihmisille vaan koko elonkehälle – teemme myös itsellemme. Emme siis vertauskuvallisesti, vaan aivan helvetin konkreettisesti. En tarkoita tätä bumerangivaikutuksena, vaan kirjaimellisesti.

Monenlaista apua on jo tarjottu. Vastoin monien uskomuksia koko ihmiskunnasta ei kriisien ja katastrofien hetkillä kuoriudu kusipäitä, vaan aivan päinvastoin. Spontaanit avuntarjoukset ovat juuri sitä arkipäivän solidaarisuutta, jonka varassa koko pärjäämisemme viime kädessä lepää. On myös useita yksittäisiä rohkaisevia esimerkkejä: Suomen Extinction Rebellion -ilmastoliike eli Elokapina esimerkiksi on aloittanut Kapina-apu-vertaisverkoston koronakriisin vuoksi. Verkoston kautta karanteenissa elävä saa apua esimerkiksi apteekkikäynteihin. Hesari puolestaan kertoo, että helsinkiläisessä senioritalossa on alettu kokoontua iltaisin parvekkeille laulamaan yhdessä.

Ylen erinomaisessa jutussa liiketoiminnan professori Minna Halme tuumii, että koronakriisi voi avata sen Overtonin ikkunan, jossa talous on aina toissijainen terveyteen nähden. Samassa jutussa yrittäjä Timo Järvensivu pohtii kriisin olevan se piste jossa valitaan, tehdäänkö markkinataloudesta vielä tehokkaampaa vai lisätäänkö omavaraisuutta ja resilienssiä. (Esim. tämä BIOS-tutkimuskeskuksen ekologisen jälleenrakennuksen malli edustaa jälkimmäistä vaihtoehtoa, suosittelen lämpimästi tutustumaan.)

“Jos globaalit ja tehokkaat ruuan, lääkkeiden tai komponenttien tuotantoketjut huomataan liian haavoittuviksi, koronashokki voi liikauttaa yhteisöjä kohti pienempää mittakaavaa, kuten huoltovarmemman lähiruuan buumia. Nettikauppojen heräteostosten ja globaalin postirahtirallin lumo voi hiipua.”

Keskittyneen lääketeollisuuden haavoittuvuus on Suomessakin jo huomattu, kun aivan tavallisia ja välttämättömiä lääkkeitäkään ei tahdo aina apteekeista saada. Niin ikään turvallisuudentunnetta ei varsinaisesti lisää tietoisuus siitä, että koko maailma elää vain parin-kolmen kuukauden viljavarastoilla ja omavaraisuus laskee täälläkin jatkuvasti.

Ylen jutussa pohditaan, että suunnanmuutos on mahdollinen, “jos onnistutaan rakentamaan intoa ja luottamusta toisiin ihmisiin, ei vain passiivisesti johtajiin tai viranomaisiin”. Ja tästä kaikessa on kysymys. Ensimmäistäkään hyvää muutosta ei tapahdu ilman keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Mitään ei tapahdu ilman “hands on” -asenetta ja ymmärrystä siitä, että yhdessä me nousemme ja yhdessä kaadumme. Enkä tarkoita “kansakuntana”, vaan kanssaihmisinä…

Pelonlietsonta ja kyräily saavat meidät vain alistumaan entistä mielivaltaisempaan valvontaan ja kontrolliin. Se on ihan omissa käsissämme, onko tulevaisuus totalitaarisia otteita käyttävän, aivan äärimmilleen turboahdetun kapitalismin, ihmisarvon hylänneen ekofasismin vai ihan jotain muuta.

Jokainen kriisi on myös mahdollisuus.

JK. Päällä oleva poikkeustila vaatisi oman blogauksensa. [Päivitys: Kirjoitin sellaisen 20.3.2020] Lähtökohtaisesti en voi suhtautua kuin epäilevästi kaikkiin näin rajuihin toimiin valtion taholta, vaikka syy sinänsä olisi aito ja oikea. Kun kansalaisoikeuksia on kerran rajusti rajattu, sama on helppo tehdä uudestaan, oli vallassa kuka tahansa ja syy mikä tahansa. Jotkut asiantuntijat ovat arvostelleet valmiuslain käyttönottoa epädemokraattiseksi. “Näen ristiriidan ja tämä ristiriita on erittäin vakava, koska se tarkoittaa demokraattisen päätöksentekojärjestelmän panemista sivuun“, Martin Scheinin sanoo Hesarissa. Toisessa jutussa Marko Junkkari taustoittaa valmiuslakia kiinnostavasti. (Itseäni jäi kiinnostamaan, mihin tarpeeseen valmiuslaki aikoinaan vuonna 1991 luotiin. Koska Neuvostoliitto vai koska tuleva lama?)

%d bloggers like this: