Monthly Archives: March 2020

Poikkeusoloissa luodaan uutta normaalia

(Tällaiset äänenpainot herättivät suurta närkästystä viime vaalien alla. Kuva Kalliosta.)

Pelkoa lietsomalla on mahdollista saada läpi sellaisia rajoituksia, joita ei muuten hyväksyttäisi. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen maailma ei ollut entisensä, mutta vielä vähemmän se tulee olemaan entisensä koronakriisin jälkeen. Suomessa on otettu käyttöön valmiuslaki, joka säädettiin vuonna 1991 – koska Neuvostoliitto vai koska lama oli tulossa, en tiedä. Hallitus julisti poikkeustilan, joka maassa on viimeksi vallinnut sotien aikaan.

Päätös perustui varmasti asiantuntijatietoon tilanteen vakavuudesta, mutta onko poikkeustila todella ainoa oikea ja mahdollinen tapa vastata tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella? Käsittääkseni jo olemassaoleva lainsäädäntö olisi mahdollistanut esimerkiksi koulujen sulkemiset ilmankin. Töissä sitäpaitsi käydään yhä normaalisti niillä aloilla, joilla etätyöt eivät ole mahdollisia. Raksojen taukotuvissa ylittyy kymmenen henkeä mennen tullen.

On lievästi ilmaistuna kova veto valtiovallalta varsinkin rauhan olosuhteissa kieltää ihmisten pieniäkin kokoontumisia ja rajoittaa liikkumista – toistaiseksi “vain” ulkorajoilla, kohta ehkä jo kotikynnyksillä. (Valtioiden rajojen sulkeminen ei ole mikään “vain” niille ihmisille, jotka ovat kotinsa joutuneet jättämään.) On uskomatonta, että nyt puhutaan jo ulkonaliikkumiskiellon mahdollisuudesta.

Mitenkään vähättelemättä koronapandemian vakavuutta, liian vähän on kuulunut kriittisiä ääniä valtiovallan poikkeuksellisen rajuja toimia kohtaan. Moni on varovainen sanomaan mitään, koska tilanne on niin tuore ja päällä, eikä pandemia-asioissa varsinkaan ole järkevää haastaa asiantuntijatietoa mutulla. Tämä on tietysti viisasta, mutta juuri kriisien hetkillä tehdään myös päätöksiä, jotka vaikuttavat pitkään kriisien jälkeenkin. Poikkeuksista tulee helposti sääntöjä.

Vallitseva valta on aina ollut valmis käyttämään hyväkseen poikkeustilanteita vahvistaakseen omaa asemaansa, enkä nyt tarkoita tiettyjä ministereitä tai hallitusta, vaan koko järjestelmää. Hallitus on toiminut kenties niin hyvin kuin hallitus voi toimia.

Korona on aito terveysriski. Terveyteen ja turvallisuuteen vetoamalla on autoritaarisuuden lisääminen erityisen helppoa, koska kukapa niitä tavoitteina vastustaisi. Huomaamatta jää silloin, että valta suhtautuu kriiseihin tekopyhästi: valtavasti ihmisiä jo nyt suoraan ja epäsuorasti tappava ekokatastrofi ei ole ensimmäistäkään maailman valtiota vielä siinä määrin huolettanut kuin olisi aihetta.

Poikkeustila, valmiuslain käyttöönotto, antaa mahdollisuuden rajoittaa ihmisten vapautta niin rajusti, ettei sitä pidä panssaroida kritiikiltä pelkästään koronaan vedoten. Tulee uusia pandemioita, tulee muita uusia kriisejä eskaloituvan ekokatastrofin ja horjuvan maailmantalouden myötä. Niihin tässä valmistaudutaan myös. Ei välttämättä täysin tietoisesti, mutta väistämättä.

Vallassa olevan hallituksen väri voi silloin olla aivan toinen. Se, että monelle nykyinen punavihreä hallitus on mieluisampi tai ainakin vähemmän huono vaihtoehto kuin vaikkapa sinimusta, on huono peruste olla kritisoimatta autoritaarisuutta, joka ei muuksi muutu, harjoitti sitä kuka hyvänsä. Ja etenkin, koska harjoittaja voi jatkossa olla kuka hyvänsä. Siksi toivon, että tätäkin tekstiä luetaan ensisijaisesti järjestelmän kritiikkinä.

XXXX

Nyt paitsi torjutaan koronaa, myös paalutetaan toimintatapoja kaikkien tulevien kriisien varalle. Valtiolle ja kapitalismille kriisejä ovat myös lakot ja kansannousut. Tästä keväästä povattiin ennätyksellistä lakkokevättä. Nyt päällä olevaa tilannetta tullaan käyttämään ja on jo käytetty verukkeena sille, ettei työntekijän asemaa voi parantaa eikä palkkoja ainakaan nostaa.

On yhtä aikaa ironista ja traagista, että hoiva- ja hoitoalan työntekijöiden työtä ei olla valmiita tällaisellakaan hetkellä arvostamaan. Kunta-alan työehtoneuvottelut ovat keskeytyneet ja sekä Tehy että Super ovat saaneet niskaansa kovaa arvostelua “tilanteen hyödyntämisestä” sekä työnantajilta että tiettävästi myös muilta liitoilta – ja tietenkin muutamilta aina valppailta toimittajakollegoilta, jotka valtiomiesmäisesti katselevat kansankunnan ja sen duunareiden päiden yli sen oman parhaan horisonttiin… Mediassa on levitelty faktana käsitystä hoitajien kymmenen prosentin palkankorotusvaateesta, mitä vaatijaosapuoli itse pitää aivan poskettomana väitteenä.

Voihan pojat. Koko muu yhteiskuntahan tässä on se, joka on hyödyntää alipalkattujen naisvaltaisten alojen työntekijöiden työtä 365 päivää vuodessa. Tällaisen kriisin hetkellä se oikein puristaa viimeisetkin mehut ja lisäksi pakottaa työntekijät asettamaan itsensä tartuntavaaraan. Heillä on vieläpä poikkeustilan nojalla asetettu erityinen työvelvoite. Eikö juuri tällaisella hetkellä, eikö viimeinkin pitäisi tunnustaa tämän työn merkittävyys muutenkin kuin juhlapuheissa ja tällaisissa empatiaa valuvissa somepäivityksissä? Rahaa kyllä tuntuu löytyvän, kuten 15 miljardin euron tukipaketti elinkeinoelämälle kertoo. (Puhutaan siis summasta, joka on melkein neljännes valtion vuosibudjetista.)

Kysymys ei ole vain työntekijöiden oikeudesta säälliseen palkkaan. Kyse on myös vanhusten ja sairaiden oikeuksista, joiden toteutumista on tähän asti uhannut enemmän hoivan aliresursointi kuin yksikään pandemia. Siksi en suuresti ihmettele sitä, etteivät yli 70-vuotiaat ole suuresti jaksaneet piitata karanteenikehtouksista, vaikka syytä varmaan olisikin.

Kriisi nostaa esiin niin monia eri kysymyksiä ja ristivetoja niin monista eri näkökulmista, että sitä on parempi käyttää kysymysmerkkinä kuin pisteenä lauseilleen. Siihen liittyy paljon ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, intressit sekoittuvat epäpyhillä tavoilla. Tätä kuvaa hyvin myös se vaihtelu, miten alamaisten on toivottu ja miten heitä on ohjailtu koronaan kriisin eri vaiheissa suhtautumaan.

Tämäkin kirjoitus on pelkkää hapuilua pimeässä tilanteessa, jossa kenelläkään ei ole kaikkea tietoa – yrityksenään ehkä säilyttää ja validoida jotain siitä, mikä oli tärkeää ennen kriisiäkin. Nimittäin kriisi jos joku näyttää, mitkä ovat arvomme ja mihin hädän hetkellä turvaamme eli oikeasti uskomme.

XXXX

Vallitseva hämmennys ja “totuustyhjiö” sai kenties myös presidentin tarttumaan kynään ja kirjoittamaan, miten kriisissä “päivittäinen elämämme väistämättä muuttuu ja kohtaamme todellisuuden, jossa ajatuksia ja toimia hallitsevat terveys, toimeentulo ja toisistamme välittäminen”.

No, miten muuttuu kelläkin, kun toimeentulo ja toisista huolehtiminen ovat hallinneet aika monen meistä elämää tähänkin asti… Omien elämiemme kammottavimmistakin kriiseistä olemme niin ikään selvinneet toistemme avulla ja järjestelmästä huolimatta, emme sen ansiosta.

En tiedä, miten sanoisin tämän loukkaamatta ketään ja ehkä se ei ole edes mahdollista, mutta: en ole voinut välttyä ajatukselta, että koronan myötä moni on tainnut ensi kertaa joutua kohdakkain oman kuolevaisuutensa kanssa. Enkä tällä viittaa riskiryhmiin kuuluviin tai muihin erityisen haavoittuvaisessa tilanteessa oleviin, vaan niihin terveisiin nuoriin ja aikuisiin ihmisiin, jotka käyttäytyvät kuin eivät olisi koskaan kohdanneet mitään yhtä hirveää. (Ehkä eivät olekaan ja hyvä tietysti niin.)

Ja ihmekös tuo toisaalta, kun kuolema on siivottu piiloon kaiken dynaamisen pöhinän tieltä ja terveys muodostunut suorastaan fetissiksi. Se on harmi sikälikin, että kuoleman kanssa tutuksi tuleminen paitsi säilyttää toimintakykyä ja mielenterveyttä kriiseissä, myös tekee elämästä enemmän elämää.

Emotionaalisesti itseeni on koronapandemiassa vaikuttanut toistaiseksi tasan yksi asia: tietoisuus siitä, että omaa tähän asti teoriassa rajatonta liikkumavapautta on rajoitettu. Globaalissa passilottossa voittaneena olen voinut ennen tätä liikkua miten huvittaa ja sitä vapautta olen runsain mitoin myös käyttänyt (en tosin lomalennoilla Kaukoitään). Sen rajoittaminen tekee minut levottomaksi. Tietoisuus mahdollisuudesta liikkua vapaasti on ollut tärkeä osa perusturvallisuuden tunnettani, vaikka ei-pakotettu sosiaalinen eristyneisyys tai rutiinien rikkoutuminen ei omalle psyykelleni kovin äkkiä käykään.

En halua vähätellä tämän taudin vakavuutta saati kannustaa ketään vastuuttomaan käytökseen – päinvastoin – vaikka ensireaktioni oli pitkälti samankaltainen kuin infektiotautiopin proffalla, joka kertoi suuresti hämmästyneensä vallitsevasta paniikista. Olen sitä mieltä, että meidän pitäisi normaalistikin olla helvetisti skarpimpia sen suhteen, miten ihan perusflunssiakin levitämme. “Ihan perusflunssat” ovat vaarallisia hyvin monille ihmisryhmille. Minusta on kuitenkin edelleen kiinnostavaa, että asiantuntijan näkemys, jonka allekirjoitti myös HUS:n infektiotautien ylilääkäri, oli seuraavanlainen:

“Olen edelleenkin täysin pöyristynyt, kuinka tällainen asia voi aiheuttaa näin suuren kaaoksen. Minusta siihen ei ole mitään eväitä. — Me olemme nähneet monta epidemiaa aikaisemminkin. En näe tässä minkäänlaista kauhun syytä.

En tiedä, onko vähättely vai liioittelu huonompi juttu, mutta joka tapauksessa influenssaan kuolee maailmassa vuosittain puoli miljoonaa ihmistä, eikä siitä kukaan panikoi (päinvastoin leuhotetaan rokotteiden ottamattomuudella). Vaikka korona leviääkin kausi-influenssaa rajummin ja myös on tappavampi tauti, ei sen vaarallisuus yksin voi ainakaan valtion toimintaa selittää. Vastaus lieneekin tarttuvuudessa, sillä kuten Italia on näyttänyt, eivät maiden terveydenhuollon järjestelmät kestä piikkiä, jonka hillitsemätön korona-aalto tuottaa. Se on varsin ymmärrettävä ja merkittävä syy. Ihan pienestä valtiot eivät talouskasvua uhraa.

Paniikki taas lienee seurausta siitä, kun ihmiset kokevat, ettei järjestelmä voi heitä suojella ja siinähän he ovat sinänsä aivan oikeassa. Tälläkin hetkellä koronalta suojelee (siinä määrin kuin se ylipäänsä on mahdollista) parhaiten oma järki ja toiminta. Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin, ovat koronan kaltaiset taudit oikeastaan juuri vallitsevan järjestelmän tuote. Nykyisenlaisessa maailmassa ne myös leviävät ennätysmäisen nopeasti, vaikka kaikkien maiden kaikki rajat suljettaisiin. Rahti kulkee ja korona sitäpaitsi on jo kaikkialla.

Korona ja kapitalismi ovat maailmanlaajuisia. Ratkaisut kriiseihin eivät voi olla kansallisia, eivätkä ne voi tulla samojen järjestelmien piiristä ja ehdoilla, jotka ne ovat aiheuttaneetkin. Paikallisia niiden on oltava sikäli, kun paikallisuus tarkoittaa konkreettisuutta eikä abstraktia ideatasoa. Tässä on nyt hyvää aikaa harjoitella. Tai miten sen nyt ottaa – jo talousromahdus seurannaisvaikutuksineen tulee mitä luultavimmin olemaan monin verroin rajumpi kuin suurin osa vielä ymmärtää, ekokatastrofista puhumattakaan.

Siis: sitä suuremmalla syyllä.

JK. Saksa alkaa seurata ihmisten “kansalaistottelevaisuutta” teletunnistetietojen avulla, kertoo Yle.

Jokainen kriisi on mahdollisuus

(Overtonin ikkuna tarkoittaa kulloinkin vallitsevaa käsitystä siitä, mikä on mahdollista.)

Kirjoitin syksyllä tekstissäni Jokainen luopuminen on mahdollisuus, että ympäristökatastrofin kärjistyessä on suomalaisilla (osana valtavasti kuluttavia ja saastuttavia rikkaita teollisuusmaita) joka tapauksessa edessään elintason lasku, ja että “kysymys on kai lähinnä siitä, tapahtuuko se hallitusti vai hallitsemattomasti”.

Meneillään oleva maailmanlaajuinen koronaviruspandemia on yksi esimerkki pohjimmiltaan hallitsemattomasta elintason laskusta, vaikka toimet sen leviämisen hillitsemiseksi ovatkin poikkeuksellisen rajut: se paitsi sairastuttaa ja tappaa, myös pakottaa vähentämään kulutusta, kun esimerkiksi liikkuminen vähenee. (Kulutus ja päästöt kulkevat käsi kädessä, eikä näkyvissä ole, että tiet tulisivat erkanemaan. Koronaepidemia on jo vähentänyt päästöjä ja parantanut ilmanlaatua etenkin kaupungeissa.)

Kuten Reetta Räty kirjoittaa, korona on tehnyt laajalti näkyviksi ihmisten lukemattomat, monimutkaiset riippuvuussuhteet elonkehäänsä ja muuhun maailmaan, myös toisiinsa. Itse lisäisin, että korona tekee näkyväksi myös päättömälle kulutukselle pohjaavan fossiilikapitalismin haavoittuvuuden.

Kyllä mukavampaa olisi, jos ihminen kykenisi sopeuttamaan toimintansa maapallon rajoihin ennen kuin maapallo siihen ihmisen pakottaa viime kädessä ekokatastrofin kautta, joka on uhka koko sivilisaatiolle ja aivan mahdollisesti koko ihmislajille. (Toki tällaisessa Gaia-hypoteettisessa ajatuksessa ihminen personifioi luonnon kostonhaluksi itse aiheuttamiaan seurauksia, mikä on sinänsä vähän höperöä.)

Ekofasistit ovat kovia fantasioimaan sillä, miten “luonto siivoaa liikakansoituksen”. On surullisen vähän tehtävissä sille, jos aikuisen ihmisen tunneäly, tuo älykkyyden muodoista juuri selviytymisen kannalta kenties tärkein, rajoittuu peilikuvaan ja pikkuserkkuun, mutta tuskastuttavan lapsellisia ekofasistit ovat myös siinä uskossaan, etteivät mitkään suuret katastrofit tai pandemiat voi koskea niin sanottuja rikkaita länsimaita ja juuri sitä omaa pottunokkaa peilissä. Jo tämänhetkinen tilanne todistaa aivan muuta.

Korona ei ole suoranaisesti seurausta ilmastokatastrofista, mutta seurausta kyllä ihmisen kestämättömästä tavasta olla maailmassa. Koskemattomille luonnonalueille tunkeutuminen, niiden ekosysteemien repiminen hajalle ja eläinten laajamittainen hyväksikäyttö ovat useiden zoonoosien taustalla. Yhdessä epätasa-arvoisten taloudellisten rakenteiden kautta (sellaisten, jotka esimerkiksi pakottavat köyhät ihmiset syömään mitä sattuu) ne luovat pohjan monille uusille taudeille. Kuten lukemattomat muut taudit ennen koronaa – HIV, ebola, SARS, lintuinfluenssa, sikainfluenssa, BSE jne. – sekin siirtyi ihmiseen lihansyönnin kautta. Filosofi Elisa Aaltola ehdottaa, että voisi olla aika tehdä johtopäätöksiä tämän tiedon pohjalta:

“On varsin mahdollista, että edessämme on jonakin päivänä koronavirustakin huomattavasti vakavampi pandemia – eläinteollisuuden tuottama, laajamittainen ihmiskatastrofi. Voisiko tähän puuttua nyt, ennen kuin pahin tapahtuu?”

Aaltola ei todellakaan ole ajatuksineen yksin. The Guardianin mainiossa jutussa lukuisat tutkijat kertovat, miten luonnon monimuotoisuuden tuhoaminen ja eläinten hyväksikäyttö luo pohjaa uusille sairauksille ja viruksille. Luonnonvaraisilla alueilla on valtavasti ihmiselle tuntemattomia tauteja. Kun niiden ekosysteemit revitään rikki ja eläimet lihoiksi, tarvitsevat virukset ja taudit uuden isännän. Tuhossa syntyy sekä uusia tauteja että leviää eläimistä ihmisiin jo olemassaolevia patogeenejä, jotka muuten olisivat jääneet ihmisille tuntemattomiksi.

Samaisessa jutussa biodiversiteettitutkija Kate Jones kuvaa koronaa jäävuoren huipuksi. Hän kutsuu zoonooseja taloudellisen kehityksen piilohinnaksi. Kaivokset, hakkuut, tiet ja radat yhä uusille syrjäisille alueille raatelevat alueiden ekosysteemit ja tuovat ihmiset kosketuksiin ennalta tuntemattomien tautien kanssa. Tutkija Richard Ostfeld puolestaan sanoo, että oli virhe kuvitella niin sanottua villiä luontoa uhkaksi, kun varsinainen uhka on sitä sorkkiva ihminen. Mitä huonommin villieläimet voivat, sitä huonommin voivat myös ihmiset. Ekologi Thomas Gillespie ennustaa, että on syytä odottaa vielä koronaa tuhoisampaa epidemiaa. Virologitutkija Brian Bird pitää sellaista varmana.

Otettaisiinko tämä vakavasti: on lähes varmaa, että meitä kohtaa vielä jonain päivänä koronaa tuhoisampi epidemia. Pitäisikö tehdä jotain ennen kuin niin tapahtuu?

The Guardianin jutussa tutkijat sanovat, että “jotain” tarkoittaa toimia sekä niin sanotuissa köyhissä että rikkaissa maissa. Toki tarvitaan myös valistusta ja koulutusta, mutta se ei yksin ratkaise ongelmia. Mitä erikoisimpia eläimiä syödään, koska köyhillä ei välttämättä ole muutakaan. Toki niitä syödään muistakin syistä, mutta köyhyys on ainoa pakottava syy. (Ja se on sitä yhä joillekin myös Suomessa, koska eläinproteiinin hinta on painettu keinotekoisesti alemmas kuin kasviproteiinin. Pavut ja herneet toki ovat halpoja, mutta jatkojalosteet varsin hintavia verrattuna eläinversioihin, maidosta lähtien.)

Aivan ilmeinen ongelma on siis globaali köyhyys, joka on seurausta globaalista eriarvoisuudesta. Niin ikään paikallisia ekosysteemejä hajottaa mineraalien ja muiden luonnonvarojen kysyntä globaalista pohjoisesta: sen vuoksi niitä kaivoksia avataan ja metsiä kaadetaan. Meidän elektroniikkamme ja muun kulutuksemme vuoksi.

Luonnon monimuotoisuuden suojelu, ilmastokatastrofin hillintä ja ihmisten terveys eivät ole toisiaan poissulkevia tavoitteita. Tällä tiettävästi ainoalla ihmiselämälle sopivalla planeetalla kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Niin ovat koronaepidemiankin vaikutukset moninaiset ja kaikkea emme osaa edes ennustaa. Koviten se iskee tietenkin jo valmiiksi heikoimmassa asemassa oleviin: sairaisiin ja vanhoihin ihmisiin, ihmisiin pakolaisleireillä ja ihmisiin täällä omilla kaduillamme. Itse mietin myös, miten kuluvat päivät nyt niillä lapsilla, jotka pääsevät kokemaan jotain sellaista kuin “normaali arki” ainoastaan päivähoidossa. Tai niillä naisilla, jotka olivat jo ennen koronaa käytännössä vankeina kodeissaan väkivallan tai heikon taloudellisen aseman vuoksi.

Jo pelkät taloudelliset vaikutukset ovat kovat: äkillinen työttömyys, lomautus tai muu tulottomuus tulee koskemaan monia ja koskee jo nyt. Tukalimmassa asemassa ovat tietenkin ne työntekijät, jotka ovat siinä jo valmiiksi: nollasopimuslaiset, taiteilijat, pienyrittäjät, freelancerit ja naisvaltaisten alojen matalapalkkaiset työntekijät.

Nyt, kun voimakkaita suosituksia kotona olemisesta on annettu valtakunnantasolla ilman, että tulonmenetyksiä välttämättä mitenkään mistään korvataan (kaikkea työtä ei voi tehdä etänä eikä kaiken etätyön lomassa hoitaa kaikkia lapsia), on myös kotona tehtävän hoivan taloudellinen arvo noussut uudella tavalla näkyviin. Paikoin sentään on päivähoitomaksuista luovuttu poikkeustilan ajalta, mutta ne yksin eivät kompensoi muuttunutta tilannetta. Isolla osalla ihmisistä asumismenot lohkaisevat valtaosan tuloista. Elinkeinoelämälle on jo luvattu miljardituet kriisin vuoksi, miten olisi vuokrahelpotukset poikkeustilan ajaksi pienituloisille ja työntekijöille? Tai se perustulo?

Läheskään kaikilla ei edes ole mahdollisuutta tai lupaa työnantajalta jäädä hoitamaan lapsia kotiin, vaikka haluaisi tai pitäisikin, kaikkein vähiten tietysti terveydenhuollon ja hoivan työntekijöillä, jotka joutuvat lisäksi asettamaan itsensä tartuntariskiin.

Antifasistinen Varis-verkosto korostaa koronajutussaan ilahduttavasti juuri naisten asemaa hoivasta vastuussa olevina. Juttu on muutenkin lukemisen arvoista kamaa ja osuu mielestäni aivan ytimeen:

“Kuten minkä tahansa kriisin aikana, myös epidemian iskiessä yhteiskunta joutuu valitsemaan suuntansa. Kiristämmekö kontrollia vai pyrimmekö kriisin yli rakentamalla yhteisvastuullisempaa ja kestävämpää yhteiskuntaa?”

Kriisi on aina myös mitä oivallisin paikka alkaa tehdä asioita toisin, koska se näyttää kirkkaasti nykyisen elintavan ja yhteiskunnan heikot kohdat ja epäoikeudenmukaisuudet. Kriisit ovat paitsi tragedoita, myös mahdollisuus tehdä asioita jatkossa järkevämmin ja paremmin.

Itse olen ajatellut, ihan näin arkisella tasolla, että olisi hienoa, jos muun muassa seuraavat asiat olisivat uusi normaali:

1. Kipeänä ei tarvitsisi mennä töihin. Ei edes “vähän kipeänä” muita tartuttamaan.
2. Kipeää lasta ei tarvitsisi viedä päivähoitoon. Ei edes “vähän kipeänä” muita tartuttamaan.
3. Ei olisi ihan kasuaalia pärskiä päin ja niitä käsiäkin muistettaisiin pestä ihan riippumatta siitä, pelkääkö itse pöpöjä.
4. Ihmiset olisivat valmiita muuttamaan tottumuksiaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien suojelemiseksi.
5. Yhteiskunnan kovimman ytimen, hoivan ja terveydenhuollon, arvo tunnustettaisiin ja se näkyisi myös esim. palkoissa ja kotona tehtävän uusintavan työn arvostuksessa.
6. Ihmiset kyselisivät toisiltaan, että mahdatko tarvita jeesiä ja jos, niin miten voin auttaa.
7. Vanhanaikainen ja kankea suhtautuminen etätyöhön muuttuisi totaalisesti.
8. Kulutus vähenisi = päästöt vähenisivät.
9. Tietoisuus siitä, ettei talouskasvu ole kaikki kaikessa, olisi murtautunut mainstreamiin.
10. Syntyisi uutta inhimillistä läheisyyttä ja yhteisyyden kokemusta (kuten suurissa kriiseissä ja katastrofeissa usein käy) ja se vahvistuisi edelleen pohjanaan ymmärrys siitä, että minkä teemme muille – ei vain toisille ihmisille vaan koko elonkehälle – teemme myös itsellemme. Emme siis vertauskuvallisesti, vaan aivan helvetin konkreettisesti. En tarkoita tätä bumerangivaikutuksena, vaan kirjaimellisesti.

Monenlaista apua on jo tarjottu. Vastoin monien uskomuksia koko ihmiskunnasta ei kriisien ja katastrofien hetkillä kuoriudu kusipäitä, vaan aivan päinvastoin. Spontaanit avuntarjoukset ovat juuri sitä arkipäivän solidaarisuutta, jonka varassa koko pärjäämisemme viime kädessä lepää. On myös useita yksittäisiä rohkaisevia esimerkkejä: Suomen Extinction Rebellion -ilmastoliike eli Elokapina esimerkiksi on aloittanut Kapina-apu-vertaisverkoston koronakriisin vuoksi. Verkoston kautta karanteenissa elävä saa apua esimerkiksi apteekkikäynteihin. Hesari puolestaan kertoo, että helsinkiläisessä senioritalossa on alettu kokoontua iltaisin parvekkeille laulamaan yhdessä.

Ylen erinomaisessa jutussa liiketoiminnan professori Minna Halme tuumii, että koronakriisi voi avata sen Overtonin ikkunan, jossa talous on aina toissijainen terveyteen nähden. Samassa jutussa yrittäjä Timo Järvensivu pohtii kriisin olevan se piste jossa valitaan, tehdäänkö markkinataloudesta vielä tehokkaampaa vai lisätäänkö omavaraisuutta ja resilienssiä. (Esim. tämä BIOS-tutkimuskeskuksen ekologisen jälleenrakennuksen malli edustaa jälkimmäistä vaihtoehtoa, suosittelen lämpimästi tutustumaan.)

“Jos globaalit ja tehokkaat ruuan, lääkkeiden tai komponenttien tuotantoketjut huomataan liian haavoittuviksi, koronashokki voi liikauttaa yhteisöjä kohti pienempää mittakaavaa, kuten huoltovarmemman lähiruuan buumia. Nettikauppojen heräteostosten ja globaalin postirahtirallin lumo voi hiipua.”

Keskittyneen lääketeollisuuden haavoittuvuus on Suomessakin jo huomattu, kun aivan tavallisia ja välttämättömiä lääkkeitäkään ei tahdo aina apteekeista saada. Niin ikään turvallisuudentunnetta ei varsinaisesti lisää tietoisuus siitä, että koko maailma elää vain parin-kolmen kuukauden viljavarastoilla ja omavaraisuus laskee täälläkin jatkuvasti.

Ylen jutussa pohditaan, että suunnanmuutos on mahdollinen, “jos onnistutaan rakentamaan intoa ja luottamusta toisiin ihmisiin, ei vain passiivisesti johtajiin tai viranomaisiin”. Ja tästä kaikessa on kysymys. Ensimmäistäkään hyvää muutosta ei tapahdu ilman keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Mitään ei tapahdu ilman “hands on” -asenetta ja ymmärrystä siitä, että yhdessä me nousemme ja yhdessä kaadumme. Enkä tarkoita “kansakuntana”, vaan kanssaihmisinä…

Pelonlietsonta ja kyräily saavat meidät vain alistumaan entistä mielivaltaisempaan valvontaan ja kontrolliin. Se on ihan omissa käsissämme, onko tulevaisuus totalitaarisia otteita käyttävän, aivan äärimmilleen turboahdetun kapitalismin, ihmisarvon hylänneen ekofasismin vai ihan jotain muuta.

Jokainen kriisi on myös mahdollisuus.

JK. Päällä oleva poikkeustila vaatisi oman blogauksensa. [Päivitys: Kirjoitin sellaisen 20.3.2020] Lähtökohtaisesti en voi suhtautua kuin epäilevästi kaikkiin näin rajuihin toimiin valtion taholta, vaikka syy sinänsä olisi aito ja oikea. Kun kansalaisoikeuksia on kerran rajusti rajattu, sama on helppo tehdä uudestaan, oli vallassa kuka tahansa ja syy mikä tahansa. Jotkut asiantuntijat ovat arvostelleet valmiuslain käyttönottoa epädemokraattiseksi. “Näen ristiriidan ja tämä ristiriita on erittäin vakava, koska se tarkoittaa demokraattisen päätöksentekojärjestelmän panemista sivuun“, Martin Scheinin sanoo Hesarissa. Toisessa jutussa Marko Junkkari taustoittaa valmiuslakia kiinnostavasti. (Itseäni jäi kiinnostamaan, mihin tarpeeseen valmiuslaki aikoinaan vuonna 1991 luotiin. Koska Neuvostoliitto vai koska tuleva lama?)