Luontojuttu eli Ehrnroothin kanssa metsässä

(Voiko puu kaatua, jos ihminen ei ole sitä näkemässä?)

Loppuvuodesta kohoteltiin kulmia Jari Ehrnroothin kolumnille, jossa hän rinnasti tiedeyhteisön varsin laajaan konsensukseen perustuvan ilmastokeskustelun ”uskonnolliseen ääriliikehdintään” ja oli huolissaan “talouskasvun vastaisesta agitaatiosta”.

Ehrnrooth on siis kirjailija, joka aiemmin ilmoitti kolumniensa yhteydessä rouheasti olevansa myös filosofi, kuten nykyisin on vähän kaikilla miespuolisilla julkihölisijiöillä tapana itseään tituleerata. Sittemmin titteli on kohtuullistunut “filosofiaan suuntautuneeksi kulttuurintutkijaksi”.

Ainoana lähteenä melkoisen raflaavalle väitteelleen hänellä oli Talouselämään haastateltu Petteri Taalas, joka kyllä istuu korkealla pallilla, mutta jonka väitteet ovat ihmetyttäneet ilmastotutkijoita ja miellyttäneet metsäteollisuuden edustajia.

Monen muun oli vaikea keksiä, mikä voisi olla enemmän hurmoksellista ja fundamentalistista kuin tiedevastainen, tuhoavan antroposentrisyyden ja tuhoisien järjestelmien ylistys. Että vaikka maailma ympäriltä hajoaa, niin pidetään itsepintaisesti kiinni kaikesta siitä, mikä sen on aiheuttanut. Melkoista änkyröintiä.

Ideologian vinoutuneisuutta kuvaa hyvin myös se, miten Ehrnrooth haikaili ”ratkaisua” ilmastonmuutokseen samalta suunnalta, missä koko ongelma on synnytettykin: talouskasvusta ja teknologiasta. (Olen aiemmin kirjoittanut pidemmin teknologian ja talouskasvun varaan laskemisen vaarallisuudesta sekä siitä, mitäs sitten.)

XXXX

Ehrnrooth psykologisoi ilmastokatastrofin ikään kuin suurin ongelma olisikin se, että osa ihmisistä on asiasta huolissaan. Nähdäkseni tässä on kysymys samasta, jonka hän uskoo “ilmastohurmoksellisten” motiiviksi: pelosta. Vastuunkannosta ei tietenkään voi Ehrnroothin mielestä olla kysymys, sen näkee objektiivinen motiivinpaljastaja laserkatseellaan läpi kaikkien vastuunkantoon kykenemättömien laumasielujen, jotka säälittävässä pelokkuudessaan tekevät jotain niin naurettavaa kuin yrittävät pelastaa planeettaa.

Teen nyt saman ruman tempun Ehrnroothille, minkä hän tekee muille: psykologisoin hänet kyökkipsykologin kiistämättömillä kyvyilläni. Se on matalaotsaista, mutta havainnollistavaa.

Ehrnrooth itse turvautuu vähättelyn eli arvon kieltämisen defenssiin. Vaikuttaa siltä, ettei hän kykene kohtaamaan ja käsittelemään pelkoa itsessään ja siksi kieltää, että mitään pelkoa aiheuttavaa olisi olemassakaan. Katsokaa nyt, ei pelota yhtään!

Erityisesti Ehrnrooth tuntui närkästyneen Kati Kelolan kolumnista, jossa Kelola muun muassa kysyy, mihin kaikkeen ihmisellä oikeastaan on oikeus ja mikä on ihmisen paikka ekosysteemissä. Vaikuttaa siis myös siltä, että jo oikeutuksen pohtiminen johtaa Ehrnroothin sietämättömän syyllisyyden, jota hän ei myöskään kykene käsittelemään, äärelle. Siksi sellainen pohdinta on maalattava naurettavaksi. Syyllisiä, mekö, hah!

Aiheellinen pelko on kuitenkin viisautta ja sen patologinen väistely strutsin tai jäniksen ei niin rationaalista käytöstä. Syyllisyydentunto, mitä nykyisin kovasti väistellään, on myös ihan tervettä – aiheesta. Aiheesta syyttäminen ei ole syyllistämistä, vaan syyn ja seurauksen logiikan seuraamista. Jos minä ihmisenä syytän, hyvästä syystä, ihmiskuntaa elonkehän tuhosta, totta vie koen siitä myös itse syyllisyyttä ja se on jumalauta oikein. Toki on täysin turhaa jäädä jumiin tähän syyllisyyteen, sillä siinä vellominen ei auta pätkän vertaa, voipa jopa olla haitaksi. Sen sijaan se voi toimia sysäyksensä tehdä jotain. Moraalisena kompassina nyt vähintään.

XXXX

“Luonto ei synnytä arvoja. Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut”, julistaa Ehrnrooth. Näkemys on sisäisesti looginen, mutta vain, jos otetaan kaiken kyseenalaistamattomaksi keskipisteeksi (länsimainen, moderni ja kapitalistinen) ihminen. Silloinkin tosin logiikka hieman nilkuttaa, koska jos arvokkaan määritelmä vaatii ihmisen kosketusta, ei yksikään ihminen voisi arvostaa niin sanottua koskematonta luontoa tai nähdä sen arvoa itsensä ulkopuolella. Kiistatta moni arvostaa ja näkee, onhan moni uhrannut jopa henkensä erilaisissa kamppailuissa ekosysteemien puolesta.

Tähän Ehrnrooth tietenkin toteaa, että vaan kun ei ole luontoa erillään ihmisestä, mutta tulee samalla tahtomattaan implikoineeksi, että eipä ole ihmistäkään erillään luonnosta. Hän ei vain ota tätä johtopäätöstä kyllin vakavasti.

Tai ehkä Ehrnrooth on todella sitä mieltä, että vasta ihmisen arvostuksissa saa luonto arvonsa: että se, mitä kuvittelemme luonnon itseisarvoksi, on oma heijastuksemme. Sinänsä arvostan tekopyhyyden kritiikkiä, mutta edelleen se on täysin sokeaa ihmiskeskeisyydelleen, oman ajattelunsa rajoille (ja omalle tekopyhyydelleen). Yksinkertaisempaa olisi vain todeta, että “ihmisen arvoja ei ole ilman ihmistä”.

Pelataan hetki samaa peliä. Ajatellaan ja on toki ihan mahdollista, ettei moraalia ole ilman ihmistä. Right. Seuraava looginen askel on silloin todeta, että eipä ole moraalittomuuttakaan. Näin ollen kaikki moraalittomuus, vääryys, julmuus ja tuho maailmassa on ihmisen aikaansaannosta. Ilman ihmistä maailmassa ei ole pahuutta. On siis aivan loogista ja vähintään kohtuullista, että ihminen – moraalisena ja valitsemaan kykenevänä olentona, jonka sentään Ehrnroothkin myöntää – pyrkii ainakin minimoimaan aiheuttamansa tuhon.

Sentään evoluution taidamme ymmärtää Ehrnroothin kanssa samalla tavoin: että sillä ei ole mieltä eikä päämäärää, se on pelkkää sopeumaa. Useinhan nykyisin (jonkin kummallisen väärinluennan johdosta tai silkkaa tietämättömyyttä) esitetään, että evoluutiolla olisi jokin tarkoitus ja tällä perustellaan sitten milloin mitäkin omaan poliittiseen agendaan sopivia tavoitteita, useimmiten kuitenkin jonkinlaista konservatiivista sovinismia.

No niin. Tässä prosessissa eli evoluutiossa on ihmiselle sopeutumana kehittynyt omatunto ja moraali, joita se voisi nyt käyttää pelastaakseen myös itsensä kylvämältään tuholta. Se on selviytymisstrategia, tai ainakin se voisi olla. (Ehkä kyky aistia luonnon kauneutta tai merkitystä luonnossa on myös samanlaista sopeutumaa?)

Tässä tullaan hieman yllättäen toiseen asiaan, josta olemme kaiketi myös samaa mieltä Ehrnroothin kanssa: ihminen voi toimia vain inhimillisen moraalinsa pohjalta, koska jos kiellämme kaikki moraaliperusteet, ei kosmisessa mittakaavassa tietenkään millään ole mitään väliä – siis ihmisen kapeasta näkökulmasta, sillä emmehän lopulta tiedä sitäkään, onko.

Jos ja kun emme lähde tähän nihilistiseen whatever-hippilogiikaan, on meidän vain myönnettävä, että toimimme tiettyjen arvojen pohjalta. Useimmiten arvot ovat tosin niin abstrakteja, että ne on tuotava käytäntöön, jotta nähtäisiin, mitä ne ovat syöneet.

Kuten jo esitin, oma tavoitteeni on mielikuvituksettomasti tämä: haluan säilyä hengissä ja elää mielekästä elämää, haluan että jälkikasvullani on mahdollisuus siihen myös ja minusta on mukava ajatus, että ihmislaji ei tyystin katoa, olenhan tämän sivilisaation tuote. Yritän toimia niin, että tämä on mahdollista jatkossakin. Tällaista radikaalia ääriajattelua.

Siksi ja sen lisäksi (tai pohjaksi, “lisä” kuulostaa typerältä) näen ehdottomasti arvoa elonkehällä sinänsä, kaikilla eri ekosysteemeillä ja miljoonilla (itse asiassa mikro-organismit mukaan laskettuina biljoonilla) eliölajeilla, varmasti kuitenkin painottuen minulle tunneperäisesti läheisimpiin. Ajatteluni on ilman muuta inhimillisen rajoittunutta, mutta rajoittuneisuudesta ei pidä tehdä ihannetta, vaan se pitää ottaa huomioon ja yrittää venyttää rajoja.

XXXX

Ehrnrooth yrittää lähteä ikuisuuskeskusteluun siitä, onko olemus ja arvo kohteessa vai katsojassa, mutta ei pääse puusta pitkälle, valitsee vain itselleen mieluisamman vaihtoehdon. Eipä tosin pääse pidemmälle koko valistusperinne, koska on niin jumittunut ajatukseen subjektista ja objektista, erillisyyden harhaan.

Länsimaisen filosofian ja kulttuurin vallitsevan perinteen sokein piste on sen antroposentrisyydessä: kaikki siinä on ihmispäässä, ihmisen rajallisilla aivoilla ja hyvin rajallisten aistien varassa tehtyjä päätelmiä, ne ovat kaiken mitta tai jopa kaikki. Ihmiselle toki tavallaan ovatkin, ymmärrän kyllä tämän näkökulman sisäisen logiikan (koko kulttuurimme perustuu sille), mutta silloin ei parane unohtaa, että todellisuuskäsityksemme on vahvasti tämän rajallisuutemme värittämä.

Tämä oli kyllä reipas kärjistys. Poikkeuksiakin niin sanotussa länsimaisessa filosofiassa toki on ja on ollut koko sen historian ajan. Viimeisimpänä olen itse nähnyt kiinnostavana esimerkiksi dialogifilosofi Martin Buberin eksistentiaaliset käsitykset. Buberin filosofiassa ihmisen olemassaolo ”paikantuu”, näin radikaalisti yksinkertaistaen, hierarkiattomaan suhteessaoloon muihin ja muuhun.

Jo käsityskykymme rajallisuuden vuoksi emme voi (jos siis pyrimme totuudellisuuteen) lähteä oletuksesta, että millään ei ole arvoa (tai jopa: mitään ei ole) ulkopuolellamme. Tai sanotaan näin: on huomattavasti turvallisempaa lähteä käsityksestä, että kaikella on arvoa tai merkitystä. Sellainen käsitys oli ja on useilla Ehrnroothin suuresti halveksimilla luonnon- ja alkuperäiskansoilla. Kokonaisuuden kannalta varsin toimiva käsitys siis.

Ehrnrooth kuitenkin tappelee niin vimmatusti sitä vastaan, että olisi mitään (merkityksellistä) ihmisen ylä- tai ulkopuolella, että pidättää ihmisellä mieluummin oikeuden tuhota maailman kuin myöntää, että ”saattaapa tuota vaikka ollakin”. Nimittäin tämän myöntäminen edes mahdollisuutena johtaisi varovaisuusperiaatteen mukaisesti tyystin toisenlaiseen suhtautumiseen koko elonkehää kohtaan.

Jos emme voi olla varmoja maailmankaikkeuden luonteesta tai kykene läheskään täysin käsittämään ja tuntemaan edes omaa elonkehäämme, miksi uskoisimme sen olevan juuri merkityksetön ja arvoton ilman meitä? Väistääksemme sittenkin vastuun vai koska haluamme säilyttää kuvan itsestämme moraalisina ja hyvinä otuksina? Oikeuttaaksemme tuholaisen paikkamme? Tai, jos uskomme maailman saavan merkityksensä vain meissä, miksi varsinkaan silloin taistelemme oikeudestamme tuhota itsemme?

Onkin suloisen yhdentekevää, mikä fiiliksemme luonnosta on, sillä olemassaolomme on joka tapauksessa totaalisen riippuvaista elonkehästä ja sen prosesseista. Jos meitä kiinnostaa olemassaolomme, niin ei kannattaisi paljoa pöyhkeillä itsekruunatulla kaikkivaltiudellamme.

Keitä me ylipäänsä olemme päättämään, onko maapallolla kaikkine eliölajeineen arvoa meidän ulkopuolellamme? Eikö jo pompöösi kysymyksenasettelu “onko maailmalla mitään arvoa meidän ulkopuolellamme” kerro meistä lajina kaiken olennaisen?

XXXX

Itse pyrin lähestymään asioita pragmaattisesti. Jos kehityksemme, ajattelumme ja kulttuurimme on niin ylivertainen kuin Ehrnrooth väittää, miksi se on johtamassa meidät tuhoon? Millä ylivertaisuutta mitataan? Jos käsitys luonnon pyhyydestä piti tasapainon ja säilytti elämää, eikö se ollut toimivampi käsitys?

Kaikki, jotka eivät hyväksy “yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti” ovat Ehrnroothille dogmaattisia biouskovaisia. Tässä on havaittavissa tiettyä projektiota: Ehrnroothin sokea piste on hänen oma uskonsa siihen, että ihmisellä on täysi oikeus käyttää luontoa miten haluaa.

Tälle uskolleen hän ei kykene lopulta antamaan yhtäkään kehäpäättelyn ulkopuolista perustelua ja siksi hutkii niin kovasti niitä, jotka ovat eri mieltä. Komealta kalskahtavalla yksilöllisellä itsemääräämisoikeudellakin on materiaalinen ja yhteiskunnallinen pohjansa – kenellä on siihen mahdollisuus, missä määrin ja miksi.

Miksi en siis itse ”usko” siihen, että ihmisellä on oikeus tuhota luontoa? Kysymys ei ole uskosta eikä oikeuksista, vaan yksinkertaisesti siitä, että egoistisena ihmisenä minua kiinnostaa olla olemassa ja kiinnostaa ihmissivilisaation tulevaisuus, vähintään nyt jälkikasvuni tulevaisuus.

Palataksemme jälleen ytimeen: koska ihmisenä olen täysin riippuvainen elonkehästä, on ihastuttavan yhdentekevää, mihin uskon minulla olevan oikeuden. Jos ihminen tuhoaa elämänsä perustan, tuhoutuu hän itse siinä samalla. Ei tämän toteamiseen ja ymmärtämiseen sen kummempaa pyhitystä tai hurmosta tarvita.

Tämä on luonnontieteilijöiden konsensuksen, voisi sanoa tieteen, kertoma ikävä totuus, jota niin kovin rationaalisena ja tieteellisenä itseään pitävä Ehrnrooth ei syystä tai toisesta kykene hyväksymään. Ehkä hän jankuttaa vapaudesta, koska toivoo niin kovin, että ihminen olisi vapaa tästä sidonnaisuudesta.

Minäkin rakastan vapautta ja yksilönvapautta vasta rakastankin, kukapa ei, mutta en harhaisuudelle perustuvaa sellaista. Minua riivaa sama sairaus kuin Ehrnroothia, koska olemme saman tuhokulttuurin kasvatteja: hellin ajatusta riippumattomuudesta ja haluan olla yksilö. Koen suoranaista pakokauhua ajatellessani kaikkia riippuvaisuussuhteita itseni ja maailman välillä. Haluan ennen kaikkea olla irrallinen ja vapaa, vapaa lähtemään (minne?). Meidän eromme on siinä, että minä ymmärrän sen sairaudeksi, jonka on mahdollistanut viime kädessä fossiilienergia.

On suuremman luokan harhaisuutta väittää, että ihminen on kaiken perusta ja lähtökohta ja siksi oikeutettu kaikkeen (mikä oli siis kehäpäätelmä). Olemassaolomme materiaalinen perusta on myös vapautemme, mitä ikinä sillä tarkoitammekaan, perusta.

Ei meillä yksinkertaisesti ole varaa olla niin vapaita, että unohdamme tämän perustan. Jos “vapauden” ideologia on rakentunut irrallisuuden harhalle, eli kutakuinkin niin, että jos negatiivinen vaikutus on tarpeeksi kaukana ajan tai lokaation suhteen, ei se voi olla muuta kuin likinäköistä epämoraalia ja yksinkertaisesti typerää ajattelua (koska se tuhoaa meidät). Että ihminen on “vapaa” tekemään mitä vain, kunhan hän ei itse kohtaa aiheuttamiaan vaikutuksia, ainakaan heti.

XXXX

Kolumnissa on havaittavissa runsain mitoin luonnon, tiedostamattoman ja feminiinisen pelkoa, joka yltyy räyhäkkääksi taisteluksi oman mielen stereotypiamörköjä vastaan: taisteluksi, jossa asetetaan kova, kirkas ja miehinen järjen valo ja sivistys vastaan tunteikasta, pimeää, mieletöntä, moraalitonta luontoa ja äitimaata. Ei mikään järin tuore taistelu siis…

Ehrnrooth väittää, että “maailmassa ei ole muita päämäärän asettajia kuin ihminen”, että vain ihminen tavoittelee “puhtaita itseisarvoja kuten kauneutta, totuutta ja hyvyyttä”. Hän on vapaa väittämään niin, mutta hän ei voi sitä tietää. Kukaan meistä ei voi tietää sitä. Voi olla ja todennäköistä onkin, että jo tuntemissamme muissa eläimissä on päämäärän asettajia. (Puhumattakaan siitä, mikä peruste muka on mitata olion tai ilmiön arvoa ihmisenkaltaisuudella?)

Ehnroothin ajatusmaailma kaipaa päivittämistä myös mekanistisuudessaan, siis jos hän haluaa perustaa sen tieteelliselle tiedolle: eläintutkimus on antanut vahvoja viitteitä siitä, että eläimet kykenevät esimerkiksi nauttimaan esteettisistä arvoista ja niillä on huumorintajua. Valtavasti aikaa erilajisten kanssa viettäneenä pidän tätä jopa todennäköisenä. Toki on huomattava, että käsityksemme arvoista ja huumorista ovat myös inhimillisen vajavaisia…

Emme voi tietää, mikä merkitys on keväällä hiirelle tai lehdellä puulle. Emme sitä, mikä on ajan merkitys kivelle, onko sitä. Me nauramme näille kysymyksille, mutta me emme voi tietää.

XXXX

Miten toteutuvat ihmislajin edustaja Ehrnroothin arvot kauneus, totuus ja hyvyys suhteessa muuhun luomakuntaan? Mitä ihan käytännössä, materiaalisella tasolla tarkoittaa maalailu siitä, miten “tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri kohoaa aistilumouksen yläpuolelle“? Miten tämä ilmenee maailmassa? Millä muulla tavoin se on kohonnut kuin hybrisessa huumassaan itseasetetulle valtaistuimelleen polkemaan olemassaolonsa perusteita? Sekö on sivistystä?

Mitä tarkoittavat Ehrnroothin ihanteet edes ihmiselle? ”Kun väki vähenee, pidot paranee”, hän kirjoittaa. Sitä on tässä kontekstissa vaikea tulkita muuten kuin että tulkoon rutto, kolera ja ebola, onpahan vähemmän tunkua länsimaihin. Tätäkö se yksilöyden ja vapauden ylistys sitten on? Ponteva maalailu paljastuu silkaksi vulgääriksi egoismiksi. Jos tämä todella on lauseen tarkoitus, niin siinä liberalismi ja fasismi paiskaavat jälleen kerraan kättä iloisessa yhteisymmärryksessä.

(Sidenote: käytin pari kappaletta aiemmin kristillissävytteistä luomakunta-termiä tarkoituksella, koska sillä on kiva rienata fedora-ateisteja.)

XXXX

Täysin riippumatta uskonnollisuudestamme tai uskonnottomuudestamme, voi modernin projektissa tuhottu pyhän käsite olla varsin käytännöllinen ekokatastrofin partaalla. Ehrnrooth kuitenkin jatkaa ansiokkaasti tätä pyhää vastaan taistelua nähden sen jonkinlaisena ”sivistyneen länkkärin” taisteluna ”primitiivisiä alkuperäiskansoja” vastaan. Ei välttämättä kannattaisi.

Pyhä on jotain sellaista, jolla on arvoa ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella: jotain, jota ihminen ei käsitä, mutta joka on siitä huolimatta tärkeää. Pyhän käsitteellä on potentiaalia pitää ihminen terveesti hereillä muistamaan käsityskykynsä rajat. Se ei ole tieteenvastaisuutta, sillä päinvastoin juuri tieteessä on äärimmäisen keskeistä tunnistaa ja tunnustaa nämä rajat.

Itse tosin ajattelen myös, että ilman jonkinlaista tuntua pyhästä ei ihminen myöskään kasva täyteen mittaansa ihmisenä, ulos itsestään. Menen jopa niin pitkälle, että väitän, että kyky kokea jotain pyhää on “korkeamman” inhimillisen sosiaalisen, henkisen ja psykologisen kasvun edellytys. Sillä on siis merkitystä paitsi kaikkeuden kannalta, myös ihmiselle itselleen. Se rikastuttaa elämää.

Ehrnroothillakin on pyhänsä, hän vain kääntää sen nurinniskoin: pyhää on ihmisen oikeus valita tuhota maailma ja itsensä. Ja toki pyhää voidaan näin käyttää väärinkin, kaikenlaisia asioita ihminen on historiassaan pyhittänyt joukkoteurastuksista lähtien. Siksi varmaan käsite raivostuttaakin monia. Minuakin raivostutti, nimittäin ennen kuin ymmärsin pyhitetynhäpäisyn ja pyhäinhäpäisyn eron. Ensinmainittua kannatan yhä lämpimästi, olenhan vanha kuvainraastaja.

XXXX

Tietenkään Ehrnroothin ajattelu ei ole mitenkään tavatonta tai poikkeuksellista, vaan heijastelee aivan tyypillistä länsimaisen valloittajakulttuurin kasvatin ja taloususkovaisen patologista, hybristä maailmankuvaa, johon meidät on indoktrinoitu ja joka on johtanut meidän tilanteeseen, jossa olemme.

“Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota tulisi nöyränä arvostaa.” Miten voit olla niin varma, Jari? Luojasta viis – en ole kiinnostunut teologisesta väittelystä – mutta siitäkin, ettei luontoa tulisi nöyränä arvostaa?

Voihan sitä vallan hyvin päättää, ettei pidä elämää pyhänä. Se vain johtaa siihen, ettei sitä pian olekaan, ainakaan meille. Kikkelis kokkelis, mitäs läksit, sanoo maailmankaikkeus ihmiselle.

Jos joku on uskonnollinen ääriliike ja vaarallinen sellainen, niin usko rajattomaan kasvuun rajallisella planeetalla. Se, jos joku, on radikalismia ja ekstremismiä, joka on johtanut ja johtaa terrorismiin kaikkea elollista kohtaan. Vähintäänkin se on tunkkaista räyhäkkyyden esittämistä kuolemanvakavan asian kustannuksella. Se on ilmiselvä provokaatio, mutta sillä on niin laaja yleisö (en käytä verorahakorttia, vaikka mieli tekisi), että se on pakko haastaa.

Ehrnroothin kolumnin arvo on siinä, miten oivasti se tiivistää ihmiskeskeisen, tuhoavan maailmankuvan ongelmineen melko lyhyeen tekstiin. Kiitän Ehrnroothia tästä ytimekkyydestä ja pyydän samassa yhteydessä anteeksi sitä, että hän sai sen vuoksi tässä kohtuuttoman suuren roolin edustaa kaikkea sitä, mikä ilmastokeskustelussa on mielestäni pielessä. Tekstissä oli puutteistaan huolimatta paljon hyvää, vaikkei se kovin älykäs ollutkaan: se oli arvoperustaltaan poikkeuksellisen avoin kirjoitus. Vilpitön kiitos siitä.

XXXX

Loppuun kevennys ja spekulatiivinen heitto estetiikan ja etiikan yhteyksistä. Olen ollut havaitsevinani heikkoja signaaleja siitä, että kiillotetun, karkkivärisen, ylisöpön ja tuunatun jälkeen rosoisempi estetiikka on alkanut jälleen viehättää monia. Tämä ei välttämättä ole merkityksetöntä vaihtelua, koska esteettiset käsityksemme ovat aina noudatelleet laajempia yhteiskunnallisia tendenssejä. Ystäväni, jolla on minua huomattavasti tarkempi trendisilmä, yhdisti tämän siihen, että hänen havaintojensa mukaan yhä useampaa kiinnostaa kokeilla rohkeasti kaikenlaista sellaista erityisesti kädentaitoihin liittyvää, missä he eivät lähtökohtaisesti loista. Halutessaan tämän voi nähdä ennakoivan työnjaon hajautumista ja amatöörimäisyyttä; sitä, ettei ekokatastrofin edetessä kenelläkään ole varaa pitäytyä kapeissa, etuoikeutetuissa professioissa tyyliään hinkkaamassa. Selviytyjä on se, joka osaa ja on valmis tekemään vähän kaikenlaista oman erinomaisuutensa korostamisen sijaan.

PS. Lukekaa filosofi (hän on oikeasti) Elisa Aaltolan mainio blogi. Liittyy.

%d bloggers like this: