Mutakuoppaan matoja syömään

(Puolukanvarpuja, oravanmarjaa ja joku rahkasammalista.)

“Se loppu nyt meikäläiseltä tämä elintasokilpailu!”
– Härski Hartikainen, Uuno Turhapuron aviokriisi

Tulevaisuustutkija Markku Wileniuksen mukaan tärkeimmät tulevaisuuden taidot ovat “planetaarisen elämän taito” eli elonkehän toiminnan ymmärtäminen, “kompleksisuustaito” eli olennaiseen keskittyminen, luovuustaidot ja empatiataidot. Ilmapiiri ei kuitenkaan tunnu varsinaisesti suosivan mitään näistä, ei ainakaan olennaiseen keskittymistä ja empatiaa.

Ilmastokatastrofiin perehtynyt tutkija Janne Korhonen puolestaan arvelee todennäköiseksi, että ekokriisien kärjistyessä sivilisaatio sammuu, ehkä lopulta jopa koko ihmislaji. Ilmastokatastrofi on siis melko olennainen juttu tällä hetkellä. Useita ilmastotutkijoita viime aikoina haastatelleena en pidä Korhosen arviota niinkään pessimistisenä kuin realistisena. Toki tämä apokalyptinen visio ei ole ainoa mahdollinen skenaario, onpahan “vain” yksi aivan mahdollisista.

Planeetan kannalta sivilisaation sammuminen ei tietysti olisi yksinomaan huono asia, vaikka tokihan se minua ihmisenä surettaisi. Seuraisihan siitä paitsi hirveästi inhimillistä kärsimystä, myös tuntemamme maailman loppu. Mutta tähän giganttiseen uhkaan kätkeytyy myös mahdollisuus (tai pakko, miten haluatte) toisenlaiseen elämään, toisenlaiseen maailmassa olemisen tapaan ihmiselle. Koska näin ei voi jatkua, “näin” tulee ennen pitkää loppumaan, olimme siitä mitä mieltä hyvänsä.

Meneillään ei ole vain ilmastonmuutos, vaan haastattelemani ekofilosofi Ville Lähteen sanoin “kaiken muutos” (pdf, s. 26). Siihen sopeutumisessa ja sen hidastamisen yrittämisessä tulevat tulevaisuudentutkijan luettelemat taidot totta vie tarpeeseen.

Globaalisti ja lokaalisti katsoen ihmisistä köyhimmät ovat ilmastonmuutoksen suurimpia häviäjiä. Haluan kuitenkin kuvitella asiayhteyteen yhden valopilkun. Köyhillä nimittäin on yksi keskeinen taito, jossa he ovat mestareita: heillä on epämukavuudensietokyky. Köyhät ovat jo valmiiksi sopeutuneet elämään niukkuudessa ja niukkuutta tulee tulevaisuudessa riittämään rikkaillekin. Ei voi olla vihreällä oksalla, jos sitä ei enää ole. Niukkuudessa pärjääminen edellyttää ainakin aluksi kykyä elää myös kaikenlävistävän epävarmuuden ja epämukavuuden keskellä. Se taito ei kaikkein hyvinvoivimmilla ole aina se rautaisin, missäpä he sitä olisivat harjoittaneet.

Ei auta, vaikka olisi millainen survivalistirambo, jos ei kestä mitään ikävää, keljua ja epämääräistä. Ja mikä tärkeintä: jos ei kestä muita ihmisiä. Niukkuuden keskellä nousevat sosiaaliset suhteet arvoon arvaamattomaan, mutta eivät noin vain aikojen ratoksi, vaan aivan konkreettisista syistä. Olemme kaikki hyvin riippuvaisia toisistamme ja kaikesta täällä.

On paljon loistavaa ilmastojournalismia ja uskottavaa talouslaskututkimusta, mutta ei niitä päästetä liiaksi häiritsemään taloutta ja politiikkaa. Käytännössä tämä ymmärrys ei näy oikein missään. Ei harjoitettavassa politiikassa, ei yleisimmissä puheenparsissa. Yhä vain toivotaan pelastajaa jostain abstraktista, neutraalista “teknologiasta” – tai mikä melkein pahempaa, “tulevista sukupolvista”, ihan kuin he sen ehtisivät tehdä tai ihan kuin heillä ei olisi muitakin ongelmia ratkottavanaan.

Teknologia ei ehdi kehittyä tarpeeksi ollakseen mikään ratkaisu “kaiken muutokseen”, toisekseen esimerkiksi sinänsä hyvän ja järkevän kuuloinen tavoite energiatehokkuus tuppaa nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä lisäämään aina myös kulutusta (ns. Jevonsin paradoksi) ja sitä kautta päästöjä, koska irtikytkentä on pelkkä ujo toive, ei realismia.

Irtikytkentään uskovat piirtävät U:n ylösalaisin ja sanovat, että lakipisteessä on teollinen yhteiskunta, lopussa palveluyhteiskunta, käyrä kuvaa kulutusta ja päästöjä. Mikään ei vain viittaa siihen, että tällä menolla ne olisivat kääntymässä laskuun. Uskottavaa talouden irtikytkentää päästöistä tässäkään niin sanotussa palveluyhteiskunnassa ei ole kenelläkään esittää, on vain niitä toiveita ja U väärinpäin.

Ei ole materiasta erillistä sisällöntuotantoa. Ei ole aineetonta tuotantoa. Pelkät Googlen haut kuluttavat energiaa Tampereen kokoisen kaupungin verran (yhtiön muusta sähkönkulutuksesta puhumattakaan) ja jokaista “aineettoman työn” perusvälinettä läppäriä kohti kulutetaan 1000-2000 kiloa luonnonvaroja. Jo ilman näitäkin ongelmia tehokkuuden pitäisi kasvaa aivan ennennäkemättömällä tavalla, ellei elintasoa ei laskettaisi.

Minulle teknologiahybris ei kerro niinkään utopian puutteesta kuin typeristä utopioista. Että kun kaikki nyt kuitenkin on tätä kapitalismia, niin leikitään mukana sitten ja mistäs sen tietää, jos jonakin päivänä kaikki jotenkin muuttuu, kun tuo teknologiakin kehittyy.

Se ei ole realismia, vaan näköalattomuutta, osan mahdollisuuksista aktiivista sulkeamista pois todellisuuden piiristä. Lukion filosofiallakin (kai sitä sentään on yhä pakollista edes yksi kurssi?!) hahmottaa, mikä “näin on, joten olkoot” -perustelussa mättää. Kaikki näennäisen vaihtoehtoinenkin aktivismi keskittyy lähinnä esittämään vaatimuksia järjestelmälle sen sisällä, vaikka eräät kapitalismin tutkijatkin (vaikka nyt Wallerstein) ovat arvelleet sen kaatuvan lopulta omaan mahdottomuuteensa.

Kapitalistiselta tuotannolta suljetaan yhä silmät myös ekokatastrofin yhteydessä, koska olemme niin elimellinen osa sitä ja se meitä. Me elämme ja hengitämme sitä, me teemme sitä jo yksin käyttämällä someja koko ajan ja kaikkeen viestintään. Suuryritykset ja valtiot tietävät meistä kaiken, mainostajat tietävät meistä kaiken, kuka tahansa kenellä on tarpeeksi rahaa ja intressi tietää meistä aivan kaiken, eikä tämä olisi mahdollista ilman nykyisenlaista teknologiaa.

Toki tämä niin sanottu kommunikatiivinen kapitalismi on tuonut uusia muotoja tehdä rahaa itsekin, mutta eipä tule ilmaiseksi sekään: tulee yksityisyyttä ja oman ajan hallintaa vastaan, jos tulee. Sitä vastaan, että kierrätämme kaiken “sosiaalisen” kaupallisten alustojen kautta, että ne määrittävät yhteiselämäämme, ihmissuhteitamme. Kommunikatiivisessa kapitalismissa “kaikki on contentia”, kuten väitöskirjatutkija Timo Harjuniemi kirjoittaa Alustassa.

“Dean kuvaa, miten kommunikatiivinen kapitalismi valjastaa poliittisen energian lisäarvon tuotannon palvelukseen. Juuri tämän vuoksi Google, Facebook ja Twitter kannustavat osallistumaan ja lupaavat entistä avoimempaa demokratiaa. Juuri sinulla on mahdollisuus vaikuttaa, kunhan osallistut, keskustelet ja tuot oman näkökulmasi esiin! Haasta vakiintuneet hierarkiat ja julkisuuden portinvartijat ja paranna maailmaa, komento kuuluu.”

Rakenteiden, joissa tämä kaikki tapahtuu, keskittyminen on painajaismaista. Se tarkoittaa myös, että yksityisyydestä tulee luksusta, kuten taannoin totesin. Eikä tämä ole sattumaa tai salaliitto, vaan kapitalistisen tuotantojärjetelmän ominaisuus: sen voitokkuus on perustunut juuri sen kyvylle tuoda voitontavoittelun piiriin yhä uusia elämänalueita, kuten nyt vaikka ihmissuhteet ja puhdas vesi. Totaalikapitalismissa hengitysilmakin on kaupallistettu.

Tästä voisi tällainen tyhmempi tyttö päätellä, että tällöin mullistavaa ja vallankumouksellista on juuri paeta tätä logiikkaa, olla suostumatta pelaamaan sen säännöillä ainakaan enempää kuin on aivan välttämätöntä. Että jos ei muuta, niin voisihan sitä ainakin yrittää osaltaan olla lisäämättä kierroksia. En tosin tiedä, miten se on mahdollista. Tätäkin tekstiä jaetaan Facebookissa, luetaan iPhoneilla, etsitään Googlella, jätetään jälkiä, joista tehdään profiileja, joita myydään mainostajille. Vähintä, mitä voi tehdä, on olla juhlimatta näitä saavutuksina, ja pitää niitä välttämättömyyksinäkin vain silloin, jos ne oikeasti ovat sitä.

Kieltäytyminen mukanaolosta on hulluutta, koska se tarkoittaa myös kieltäytymistä (paitsi sosiaalisesta, myös) erinäisistä rahanteko-optiosta, joilla meitä roikotetaan mukana. “Jos nyt luovunkin yksityisyydestäni, kenties hyödyn siitä kuitenkin taloudellisesti…” Kuulostaa jonkinlaisilta uhrimenoilta tai epätoivoiselta lottoajalta, että kerran vielä pojat, ehkä tää on se kerta. Ihmiset myyvät netissä lastensa lapsuuden ja yksityisyyden, itsestään kaiken ja enemmänkin. Luulen, että moni meistä tulisi vielä maksamaan maltaita kymmenenkin vuoden takaisesta yksityisyydestä ja autonomiasta. Että pimennosta tulee hitokseen tavoiteltu tila.

Monille somen syvässä päädyssä ei ole eroa some- ja irl-ihmissuhteilla. On myös ajanmukaista väittää, että eihän niillä olekaan eroa ja mikä oikea maailma muka. Rohkenen olla eri mieltä niin mediumin vaikutuksesta käytäntöön kuin simulaation todellisuudestakin. (“Väline on viesti”, yst. terv. McLuhan.) Nykyisin kun pohditaan, mitä eroa edes on ystävällä ja kontaktilla? Verkostolla ja kaveriporukalla? Contentia kaikki tyynni! Aiheesta on kirjoitettu muuan Römaanikin. Käytämme kapitalismin kieltä varsin suvereenisti yhdestä jos toisestakin asiasta myös puhuessamme esimerkiksi toistemme markkina-arvoista.

Lipsahdin puhumaan kielestä. Se ei ole ihme, koska se on niitä harvoja asioita, joissa luulen voivani jotenkin vaikuttaa. Ja muun muassa se on politiikassa pielessä: keskitytään neuroottisesti hinkkaamaan ja hysteerisesti valvomaan retoriikkaa, kun ei muuhunkaan ole rahkeita. Palaan vielä Harjuniemen kirjoitukseen, koska se oli aika hyvä:

“Millään määrällä viestintää ja keskustelua ei ole väliä, jos viestintä on poliittisilta vaikutuksiltaan impotenttia. Voikin olla, että tarvitsemme rahtusen vähemmän viestintää ja hieman enemmän poliittista toimintaa ja järjestäytymistä aikamme megaongelmien ratkaisemiseksi.”

Heh.

Vuosia sitten haastattelemani 90-vuotias Ele Alenius sanoi, ettei tulevaisuudessa hallitse se, joka omistaa tuotannon, vaan se, joka määrittää, mitä kehitys on. En ole vieläkään päättänyt, mitä tämä minulle tarkoittaa, mutta minusta tuntuu, että lauseeseen sisältyy oivallus. Mitä on kehitys tässä elonkehässä ja tällä rajallisella planeetalla? Tuskin ainakaan yhtä kuin teknologian kehitys, joka on tuonut meidät tähän hirvittävään pisteeseen historiassa. Huomattakoon, että mikä tahansa arveluni on tosin luultavasti kaukana siitä, mitä Alenius tarkoitti, olenhan paljon häntä teknologiapessimistisempi.

Mutta miksi teknologiapessimismi? Eikö kategorinen “teknologian” kritisointi ole typerää, sarana ja lapiokin ovat teknologioita? Miksi vihaat teknologiaa?

En vihaa. Olen ollut siitä aina jokseenkin kiinnostunut: kiinnostunut siitä, miten asiat toimivat. (Käytin huomattavan osan lapsuudestani yrittäen keksiä ikiliikkujaa. Kiinnostukseni tosin suuntautui ja suuntautuu lähinnä konetekniikkaan eikä niinkään tietotekniikkaan sähkötekniikan alalajina. Insinööriystäväni mukaan tämä on täysin teennäinen jaottelu sekä käytännöllisessä että filosofisessa mielessä. Hän on luultavasti oikeassa.)

Olen nauttinut lukemattomista teknologian mukanaan tuomista huveista ja ylellisyyksistä ja varsinkin sen kanssa rinta rinnan kehittyneestä nykyaikaisesta lääketieteestä, jonka saavutukset ovat ilmeisine puutteineenkin huikeat. Ilman rokotteita, antibiootteja ja kirurgista huippuosaamista olisin kuollut jo monta kertaa, kuten valtaosa meistä kaikista, sanoi se oma sisäinen rambofiilis mitä tahansa.

Mutta vedetään mutkat suoriksi: teknologiaa kehitetään sen ehdoilla ja se on sen palveluksessa, kenellä on valtaa muutenkin. Pitkälle erikoistunut työnjako ja teknologiaintensiivisyys, siis -riippuvaisuus, tarkoittavat myös, että olemme yhä elimellisemmin riippuvaisia maailman vallakkaimmista. Tämän voi todeta yksinkertaisesti jo ajattelemalla aivan perustavimpia tarpeitamme: lämpöä, vettä ja ruokaa. Suurin osa on sormi suussa jo sähkökatkon tullen.

Sähkö tulee seinästä, turva ja kommunikaatio puhelimesta. Kaukolämmön kustessa talot jäähtyisivät hyvin pian, koska seinät eivät todellakaan ole mitään massiivirakenteita, vaan muutamia kantakaupungin vanhimpia paksuseinäisiä tiilitaloja lukuun ottamatta onttoja. Ilmastointi lakkaisi toimimasta, talojen aineenvaihdunta pysähtyisi. Entä, jos ruokaa ei saisi kaupasta? Vielä tulee juomavettä hanasta, vaan entäpä jos ei tulisi?

Ei ole kysymys mistään survivalistifiilailuista vaan siitä, että tunnistamme ja tunnustamme riippuvuutemme. Tai entä näin päin: eikö ole mieletöntä, että aivan perustavaa laatua olevien elämän edellytysten hallinta on niin äärimmäinen ajatus, että sen yhteydessä pitää puhua jo survivalismista?

Teknologia on aina myös hierarkia, sanos Zerzan.

Ja edelleen: sillä kikkailu syö valtavia määriä luonnonvaroja. Yhä edelleen kulutus lisääntyy käsikkäin teknologisten (energiatehokkuutta lisäävien) innovaatioiden ja päästöjen kanssa, vaikka viherpesty kollektiivinen tajuntamme mielellään muuta kuvittelisi. Onhan tämä nyt jumalauta kiusallista myöntää.

Puhumattakaan siitä, miten teknologiaa käytetään yhä enemmän hallintaan ja valvontaan. Se siis vähentää autonomiaa. Teknologiat ovat kehittyneet pitkälti sotien inspiroimana, esimerkiksi kameroiden tekniikan kehitys on seurannut aseiden kehitystä. Sotateknologiaan itsessään en viitsi edes mennä.

Teknologia on erinomainen renki, mutta helvetin huono isäntä. Ja tässä tullaan siihen, että me emme ainakaan ole sen isäntiä: kehitystä ohjaavat suuryritykset, ne määrittävät sen, mikä on “eteenpäin” ja se on elonkehän näkökulmasta usein yhtä kuin “kohti tuhoa”. Se, mitä kehitys on, ei ole hallinnassamme. Jos emme siis voi vakavissamme kamppailla teknologian herruudesta, kannattaisiko keskittyä siihen, mistä vielä voimme? Jos siis voimme.

Niin, mitäs tässä sitten oikein?

No, aina voi pistää hulinaksi. Painostaa joukkovoimalla johtajia tekemään vähemmän tuhoisia päätöksiä ja konkreettisesti estää (tähän ei tarvita aina edes joukkovoimaa) tuhoisia tekoja. Luoda parempia (horisontaalisempia, vähemmän hierarkkisia) rakenteita. Näin jonkin verran aktivismihommia nähneenä en ole liian toiveikas tämän suhteen, mutta toisaalta olen elänyt vain kolmisenkymmentä vuotta ja vallankumouksia on maailmaan mahtunut lyhyempäänkin aikaan useita. Kaikenlaista hulinaa on nytkin meneillään vähän joka puolella. Espanja, Iran, Chile, Kiina… Toivottavasti olen siis väärässä. Luultavasti olenkin.

Voi sitä myös kaikessa hiljaisuudessa kasvatella omia rihmastojaan niin, että olisi mahdollisimman vähän riippuvainen ekokriisiytyvästä globaalista talousjärjestelmästä. (Yhteiskunnan tasolla tämä tarkoittaisi esimerkiksi nykyistä suurempaa ruokaomavaraisuutta.) Ajatus riippumattomuudesta on toki utopistinen, maailmasta ei voi eristäytyä eikä mitään lintukotoa tai pakopaikkaa enää ole eikä tule. Riippuvaisuuksia voi silti vähentää ja näin parantaa (mielekkään elämän) säilymisen mahdollisuuksia. Kirkastaa niitä riippuvaisuuksia, jotka ovat perustavia ja väistämättömiä. Tässä astuu kuvaan aidon vastavuoroisen sosiaalisuuden tärkeys, ihmissuhteiden ja luottamuksen merkitys.

Kukahan sen sanoikaan, että se, kuulostaako tämä takapajuiselta vai huojentavalta riippuu siitä, onko kuulostelija nykysysteemissä enemmän riistäjän vai riistettävän asemassa. Globaalisti ottaen olen sen verran äveriäs, että kuulostaa ainakin työläältä. Mutta silti jollain omituisella tavalla myös huojentavalta…

Ei uudenlaisen maailmassa olemisen tarvitse tarkoittaa kurjuutta ja kuolemaa. Elintaso voi laskea, elämänlaatu nousta. Mutta sellaiset vaatimukset, jotka perustuvat kestämättömälle elintasolle ja hybriselle teknologiauskolle, tulee hylätä. Tarpeiden tyydyttäminen on kerta kaikkiaan ajateltava uusiksi, iso osa “tarpeistakin”.

En ole romahdusta odottava survivalisti (enpä, niin ponnekkaasti tämä pitää näköjään yrittää kieltää). En vain voi kovin vakavissani uskoa, että pääsisin eko- ja muiden kriisien yhä kärjistyessä hallitsemaan saati omistamaan mitään keskeistä teknologiaa. Todennäköisempänä kuin valtavaa yhtäkkistä romahdusta pidän sitä, että yhä uusia ihmisjoukkoja rajataan vähitellen pois kaiken hyvän ja kivan piiristä ja vastaavasti liitetään yhä uusien hallinnan teknologioiden ja tekniikoiden alle, koska nykyisen tasoista hyvää ja kivaa ei riitä kaikille. Ekokatastrofin ja muiden kriisien kärjistyessä en usko olevani osa sitä joukkoa, joka pääsee ilman sietämättömiä uhrauksia käyttämään teknologiaa omaksi hyödykseen.

Monty Pythonin Holy Grailissa anarkosyndikalistisen kollektiivin jäsen huutaa mudassa möyriessään, että “Denis, there’s some lovely filth down here!”. Naurattaahan se, kuten vähän naurattaa myös ajatus Zerzanista kritisoimassa matematiikkaa ja ajan käsitettä. Naurattaa ajatus hipeistä metsässä, koska, no, hipit metsässä.

Mitä sitten pitää tehdä? Sulkea somet ja istuttaa pottuja parvekkeelle?

Ehkä se on ihan hyvä alku, sillä ruuan kasvattamisesta itse tulee vielä uudestaan tärkeä taito, arvelevat.

%d bloggers like this: