Alamaisuus lannistaa, yhteistyö sytyttää liekin

(Karelidien vuoriston jäänteitä. Kuva voisi liittyä tekstiin jollain peruskallio-aasinsillalla.)

Luin Janne Saarikiven kolumnin ja yllätyin iloisesti, koska maltillisena pitämäni professorin johtopäätös oli ei-niin maltillinen kansalaistoiminta ratkaisuna ilmastokatastrofiin. Hieman samansuuntaisen tulkinnan keinoista teki muuten aiemmin myös tutkijatohtori Janne M. Korhonen.

Mutta näin siis Saarikivi: “meidän on siirryttävä yksityisistä boikoteista joukkojen voimaan ja poliittiseen viestiin. On oltava kuin vanha työväenliike: kansainvälinen ja voimakas, pakottaa poliitikot ja pääoma muutoksiin.”

Eihän tämän voi kuin allekirjoittaa. Jos tällä maailmalla vielä jotain toivoa on, niin se on epämuodollisessa yhteistoiminnassa ja joukkovoimassa. Ei siis missään keskusjohtoisessa uudessa ideologiassa ja byrokratiassa, vaan siinä, että ihmiset ympäri maailmaa toimivat (paikalliset olosuhteet ja tilanteet huomioiden) yhdessä parhaaksi katsomillaan tavoilla erään varsin keskeisen yhteisen tavoitteen eteen – siis sen, että elonkehä säilyisi elinkelpoisena jälkipolville. Yksinomaan virallisia väyliä pitkin muutosta ei tule tapahtumaan, koska ne ovat osa tätä kestämätöntä rakennelmaa ja lisäksi aivan liian hitaita ja kankeita.

Pikainen vilkaisu kolumnin kommenttiketjuun muistuttaa kuitenkin siitä karmivasta totalitaristisesta vaihtoehdottomuudesta ja instituutioihin hirttäytymisestä, mitä monien tahojen on edullista lietsoa: että nykyinen järjestelmä olisi parasta ja ainoaa mahdollista demokratiaa ja että ainoa oikea vaikuttamisen tapa olisi äänestäminen. Korkeintaan tämän ritualistisen vallanuusintamisen lisäksi hyväksytään kansalaisjärjestöissä toimiminen ja hyväntekeväisyys, eli hieman kärjistäen rahan kerääminen ja jakaminen järjestelmän puitteissa.

Syitä auktoriteetti- ja byrokratiauskolle on tietysti useita. Ilmiselvin niistä on tietysti se, että nykyinen järjestelmä suojelee tiettyjen tahojen etuja ja kaikki tätä järjestystä uhkaava uhkaa näitä etuja. Siksi tällaista näkemystä levitetään systemaattisesti. Osa on ehkä niellyt mediassa yleisesti käytetyn narratiivin ja ärsyyntyy kaikista “häiriöistä”. Osa kenties pelkää jo rauhanomaisen kansalaistottelemattomuuden avaavan ovet viranomaisten mielivallalle ja väkivallalle, mikä on tietysti perusteltu pelko. Joku vain on kenties luonteeltaan lakihenkisempi tai ei ole tullut ajatelleeksi asioita sen pidemmälle. Varmasti yhä alitajuisesti vaikuttaa myös luterilaisuuteen ainakin ennen kuulunut käsitys, että esivallalla on jumalalliset valtuudet maan päällä. (Se onkin muuten suurin ongelmani kristinuskon kanssa, jossa noin muuten on paljon yhteiskunnallisesti hyvin radikaalia sisältöä.) Suurinta osaa näistä leimaa kuitenkin lannistunut alistuneisuus, tunne siitä, ettei vaihtoehtoja ole.

Ihmisten vapaaehtoisen, itsenäisen yhteistoiminnan eri muotojen oikeutuksesta voidaan jauhaa maailman tappiin ja näillä näkymin ollaan jauhamassakin. Fakta on kuitenkin se, että se on nimenomaan tämä nykyinen järjestelmä, joka on tuhoamassa elinmahdollisuudet.

Vastarinnassa on aina ensisijaisesti kysymys ihmissuhteista. On mahdotonta pidemmän päälle ja kestävästi toimia ilman lojaaliutta, luottamusta, kunnioitusta ja solidaarisuutta eli vastavuoroisuutta. Ei ole ollut eikä tule vastarintaa ilman tällaisia ihmissuhteita ja suhtautumista toisiin ihmisiin. Vain omaa lyhytnäköistä etuaan laskelmoivat yksittäiset yksilöt eivät tee vallankumouksia, vaan vallankumouksen irvikuvia eli vallankaappauksia.

Tämä ei tarkoita, että pitäisi muuttua pyhimykseksi tai että joukkoliikkeissä pitäisi olla kaikkien kaveri, eikä varsinkaan sitä, että yksilön pitäisi alistua enemmistön mielivallalle, vaan yksinkertaisesti vain, että on kyettävä yhteistoimintaan. Historia on kuitenkin näyttänyt, että poikkeustilanteissa (luonnonkatastrofit ja niin edelleen) ihmiset kyllä kykenevät siihen hämmästyttävänkin hyvin ja nopeasti, jopa aivan tuntemattomien kanssa ja heidän vuokseen. Ja ihan ilman, että kukaan sanelee ylhäältä käsin ohjeita.

Alamaisuuden vaatimus on vaatimus siitä, että pysymme vieraina toisillemme. Ehkä vasta, kun ihmissuhteiden lujuus ja paino ylittävät muodolliset vaatimukset, alkavat jälkimmäiset näyttää ei-legitiimeiltä. Silloin ei kysytä, onko oikein harrastaa kansalaistottelemattomuutta tai rikkoa lakia, vaan: mikä on tärkeämpää kuin elämän suojeleminen? Ja jos ei oman aina olisikaan, niin ainakin lasten ja muiden maailmantilaan syyttömien.

Toki tällä hetkellä kuulostaa tuskastuttavan naiivilta, kun Saarikivi kirjoittaa, että ympäristölle haitalliset työt pitäisi vain lopettaa, istua tehtaan portille vaatimaan oman elintasonsa laskemista. Ja ei niin tapahdukaan niin kauan kuin ei ole pakko tai ole visiota paremmasta. Ilman hahmotusta tilanteen vakavuudesta ja vaihtoehdoista sille se tietenkin kuulostaa vain keskiluokkaisesta asemasta esitetylle höperölle (jälleen uudelle) vaatimukselle: työläiset, pelastakaa maailma!

On siis aika akuutti ongelma pohtia, miten esimerkin paikkakunnalla tullaan toimeen tehtaan jälkeen (tai tehdasta jollain toisella tapaa käyttäen). Toivo elääkin siinä, että aivan satavarmasti moni niistä, jotka eivät elä suoranaisessa köyhyydessä, olisi valmis laskemaan materiaalista elintasoaan, jos se tarkoittaisi vähemmän työtä ja kiirettä, enemmän vapautta ja valtaa omaan elämään. Ja vähemmän maailmanloppua… Elämänlaadun ja ekologisuuden ei tarvitse olla toisensa poissulkevia.

Emme voi ratkaista ilmastokysymystä ratkaisematta myös perustarpeiden tyydyttämisen ongelmia, siis luomatta vaihtoehtoisia tarpeentyydytyksen tapoja. En tarkoita, että pitäisi olla olemassa valmis rinnakkaisjärjestelmä, ennen kuin voidaan protestoida. Tarkoitan vain, että nämä kaksi asiaa ovat aivan elimellisesti kytköksissä toisiinsa – enemmänkin, ne ovat sama asia, vain eri kanteilta katsottuna. On muistettava, etteivät nämä olemassaolevat käytännöt ja järjestelmät suinkaan ole ainoita, saati parhaita mahdollisia tapoja tyydyttää inhimilliset tarpeet. Ei kaikkea silti tarvitse aloittaa aivan nollasta, paljon olisi mahdollista tehdä näissäkin puitteissa.

Sivumennen sanoen, niin sanotulla luovalla luokalla on tässä aika kova itsereflektion paikka. Harmillisen usein keskiluokkaiset tietotyöläiset ja sisällöntuottajat tyytyvät esittämään ikään kuin viattomia sivustakatsojia, pahimmillaan moralisoimaan työläisiä ikävästi saastuttavien töiden tekemisestä. Kamalaa, hakkaat metsää! Kamalaa, työskentelet sellutehtaassa! Kamalaa, kokoat autoja!

Mutta otetaan esimerkiksi elektroniikka. Kaivoksista kaivetaan mineraaleja, jotka jalostetaan metalleiksi, joista tehdään elektronisia komponentteja, joista kootaan tehtaassa läppäri. (Tai: kaivetaan litiumia, jota tarvitaan sähköautojen valtaviin akkuihin…) Sitten nämä läppärit laivataan, kuljetetaan satamien kautta ja kumipyörillä kauppoihin myytäviksi. Ne tarvitsevat toimiakseen sähköä, joka ei tule seinästä vaan useimmiten fossiilisista polttoaineista. Kenen siis tässä ketjussa pitäisi lopettaa epäekologinen työskentely? Harvemmin varmaan tarkoitetaan sitä loppukäyttäjää.

Joskus meidän “luovan työn tekijöiden” keskuudessa eletään aivan käsittämättömässä aineettomuuden harhassa, että kun tuotetaan muka vain sisältöjä, niin suurin piirtein eletään huonepölyllä ja auringonvalolla. Paskanmarjat, meille ei vain näy se kaikki työ ja materia, mitä tällainen mukava sisällöntuottamiselämä vaatii, sen päästöistä puhumattakaan, kun pitkälle teknologistuneessa yhteiskunnassa eletään. Ei se googlekaan pyhällä hengellä pyöri. Sama pätee suuremmassa mittakaavassa siinä, miten niin sanotuissa länsimaissa suhtaudutaan niin sanottuihin kehitysmaihin: siellä ne vain saastuttelevat menemään… Vaikka elintasomme täällä on rakennettu riistolle siellä.

Jos jätämme tämän huomiotta, olemme tekopyhiä ja vaadimme muilta jotain, mihin emme kykene itsekään. (Minulla esimerkiksi on elämäni aikana ollut kaksi läppäriä, jotka molemmat käytettyinä hankittuja, ja älypuhelimia yksi, mutta sekin on liikaa.) On oikeasti sisäistettävä, ettei talouskasvua, joka mahdollistaa nykyisen elämäntavan, voi leikata irti päästöjen kasvusta, vaikka se perustuisikin enenevästi sisällöille tai palveluille. On vaarallista uskoa irtikytkentään ilman mitään perusteita: siihen, että talous voisi kasvaa erillään materiasta. Se on pelkkä teoria ja toive, ettei mitään tarvitsisi tehdä eikä minkään muuttua. (Tästä lisää seuraavassa postauksessa, joka käsittelee uskoa teknologian pelastavaan voimaan.)

Mutta mitä sitten pitäisi tehdä, kerran tilanne on näin hirveä ja todennäköisyydet (totaaliselta ekokatastrofilta välttymistä) vastaan? Elonkehää ja sivilisaatiota tuhoon vievät voimat ovat valtavia. Mitä helvettiä tässä voi yksittäinen ihminen muuta tehdä kuin ahdistua tai unohtaa koko homman ja ajaa rallatellen päin seinää?

Eräs hyvä ystäväni tapaa sanoa, että paras lääke ahdistukseen on toiminta. Yhdessä muiden kanssa toimiminen on, paitsi ainoa todellinen muutoksen ja mullistuksen mahdollisuus, myös psykologisesti aivan päinvastainen prosessi, mitä alamaisuuten alistuminen. Se synnyttää riemua, herättää toivon ja sytyttää liekin. Sen ei tarvitse olla pelkkä väline saati uhraus, vaan se voi olla jo itsessään valtava ilon ja merkityksellisyyden kokemuksen lähde. Ja koska kliseet ovat usein totta: niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Kannattaa käyttää ne molemmat hyvin.

%d bloggers like this: