Monthly Archives: September 2019

Jokainen luopuminen on mahdollisuus

(Yli 120-vuotiasta hirsiseinää. Sittemmin tällaisesta rakentamisesta on luovuttu, koska on tiemmä ekologisempaa rakentaa kiireellä jo tuoreeltaan purkukuntoisia pullotaloja.)

Juhannuksen alla kannoin jälkikasvun 33 asteen helteessä läpi rutikuivan kangasmetsän katsomaan törmäpääskyjä, koska onhan ne nyt jumalauta nähtävä. Olin muksuna itse suuresti vaikuttunut hiekkaan pesänsä kaivavista linnuista, niiden pyrähtelystä koloihinsa ja takaisin.

Enpä arvannut esitteleväni siinä erittäin uhanalaiseksi luokiteltua lajia, joihin aika moni lintulajeistamme lukeutuu. (Eri lajien tilanteita voi tarkastella Punaisesta kirjasta 2019 tai yleisemmällä tasolla siihen pohjautuvasta Ylen visualisoinnista.) Lintuja uhkaa pitkälti hyönteisten häviäminen, mutta hieman yllättäen myös esimeriksi rakennustyylin muutokset. Hyönteisiä uhkaavat tuholaismyrkyt ja perinneympäristöjen katoaminen. Niityt, laitumet ja vanhat metsät häviävät ja hävitetään. Myös ilmastonmuutoksen vaikutukset hyönteisiin voivat olla oletettua suurempia.

Kuten tiedämme, hyönteiskato taas ei uhkaa yksinomaan lintuja, vaan pölyttäjillä on keskeinen rooli myös ihmislajin ruoantuotannossa. Kuten ympäristöfilosofi Leena Vilkka kirjoittaa“Luonnon monimuotoisuus on kaiken elämän edellytys maapallolla. Viime kädessä ihminen ja luonto ovat yhtä. Kaikki, mitä tapahtuu luonnolle, tapahtuu myös ihmiselle.”

Mutta hei! Onneksi homma on helppo ratkaista.

“Sama konsti mikä puree ilmastonmuutokseen, auttaa myös jarruttamaan kuudetta sukupuuttoaaltoa ja eläinkantojen romahtamista: kuluttamisen vähentäminen”, kirjoittaa Suomen Luonnon toimittaja ja tutkija Riikka Kaartinen.

Paitsi että tämä, tämä se vasta vaikeaa on.

Kuten Pekka Seppänen kirjoittaa kirjoittaa mainiossa kolumnissaan:  “Yritysjohtajat puhkuvat taas uudelleen ilmastonmuutoksesta, koska muutos on hyvä bisnes. Itse asiassa muutos on ainoa hyvä bisnes. Polttomoottoriautojen vaihtaminen sähköautoiksi on hyvä bisnes. Turhan roinakokoelman täydentäminen ympäristöystävällisemmällä turhalla roinalla on hyvä bisnes.”

On siistiä ostaa bambuhammasharja ja ekologinen designvaate, mutta ei yhtään siistiä paikata housunpersauksia ja käyttää loppuun sitä auringossa haalistunutta hupparia. On siistiä ostaa seuraavaksi uudeksi autoksi Tesla, mutta ei yhtään siistiä ajaa 30 vuotta vanhalla pieniruokaisella autolla. Kyllä ei ole yhtään siistiä semmoinen! Vielä nolompaa on olla vain joku bussilla huristava “tuulitakki”, kuten ylikuluttava luokka mielestään tyylitöntä rahvasta kuvaa.

Nämäkin esimerkit liikkuivat yksilön kulutusvalintojen tasolla, mikä on aika yleistä ja aika ankeaa. Sekin taso on toki välttämätön muutoksessa, mutta sille ei voi jäädä jumittamaan. Se on loppujen lopuksi vain pintaa, koska kuluttaja on sittenkin vain kuluttaja, tarjonnan ja talouden armoilla. Siitä nyt puhumattakaan, onko valinta edes aito valinta.

“Sirpaleinen ympäristötieto kanavoituu pohdinnaksi yksilövalinnoista, kuluttamisesta, yksilöllisistä elämäntavoista. On vaikea pohtia sitä, miten koko elämänmuodon pitäisi muuttua”, kirjoittaa filosofi ja tietokirjailija Ville Lähde.

Ilmanko niin usein esitetään, ettei mitenkään. Pitkään on toiveikkaasti lässytetty talouskasvun irtikytkemisestä kaikista sen aiheuttamista haitoista. Aikaa on kuitenkin vähän ja asiasta toistaiseksi vain epämääräisiä heittoja ja ylioptimisia arvioita. Tähän asti talouskasvua ei ole ollut ilman materiaalivirtojen ja päästöjen kasvua. Se vaatisi BIOS-tutkimusyksikön tutkijoiden mukaan aivan ennennäkemätöntä materiaalitehokkuutta.

Mikäs siinä, jos se tällaisenkin ihmeen vielä näemme, mutta sitä odotellessa kannattaisi keskittyä mittaamaan ja priorisoimaan kaikkea toimintaa sen ympäristövaikutusten kannalta. Se on sitten (inhimillisyyden rajoissa) toissijaista, mikä oli toimiva konsti. Toistaiseksi irtikytkentä on vain naiivi toive siitä, että kaikki jatkuisi ennallaan, mutta kivasti siinä sivussa vähän viherrettäisiin. Jos ja kun “absoluuttinen irtikytkentä on talouskasvun ja ekologisen kestävyyden yhteensovittamisen edellytys” (ks. ed. linkki), vaikuttaa siltä, että yhtälöstä jää pois talouskasvu.

Koska suomalaiset ovat maailman kärkeä materiaalisten resurssien kulutuksessa ja kulutuksen ulkoistamisessa muihin maihin, on meillä joka tapauksessa edessämme elintason lasku. Kysymys on kai lähinnä siitä, tapahtuuko se hallitusti vai hallitsemattomasti. Hyvinvoinnin laskuahan sen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa. Ehkä jopa päinvastoin? Vuosi sitten sadat tutkijat vaativat EU:lta, että hyvinvointi on irrotettava talouskasvusta.

En minä tiedä, miten se tehdään. Kysykää asiaa tutkivilta tutkijoilta. Kaiken maailman diletanteilta ja toimittajilta kysytään nykyisin muutenkin ihan liikaa kaikkea. Mutta sen tiedän, ettei herramme talouskasvu, jota pyhällä BKT:llä mitataan, ole ainoa kuviteltavissa ja leivottavissa oleva “kakku”. Siitä nyt puhumattakaan, mikä kakkujen kakku luonnontalous on.

Siltäpä kuitenkin näyttää, että luopumista tässä päästään harjoittelemaan. Se ei kuulemma ole kovin mediaseksikästä eikä sitä ole helppoa “myydä kansalle”. Että markkinoi nyt sitten eioota ihmisille, jotka haluavat oota. Ja arvojen muuttuminen ottaa niin paljon aikaa, ettei sellaiseen ainakaan ole aikaa.

Vaan entäpä, jos ihmisten arvoissa ei olekaan mitään vikaa? Jos iso osa kaikesta inhimillisestä ahdistuksesta nouseekin ristiriidasta niiden ja nykyisen elämäntavan välillä? Jos kaikki eivät haluakaan loputtomiin erilaisia härpäkkeitä ja aina uuden sesongin rättejä? Jos tekisivätkin mieluummin vaikka vähemmän töitä? Viettäisivät enemmän aikaa läheistensä kanssa ja ihan vain ajatellen asioita? Haluaisivat, että aikaa olisi asioiden tekemiseen kunnolla, ei kiireessä sinne päin? Olisi aikaa uuden oppimiseen ja elämän ihmettelyyn? Entä, jos ovatkin kyllästyneitä loputtomaan, jatkuvaan kulutusvalintojen kalkulointiin ja skannailuun? Jos luopuminen nykyisestä elämäntavasta, tällaisesta maailmassa olemisen tavasta, olisikin monelle enemmän helpotus kuin kauhistus?

Luopuminen on paradoksi: tyhjiötä ei jää, aina tulee jotain tilalle. Se ei siis ole pelkkää miinusta, vaan siinä myös aktiivisesti luodaan tilaa uudelle. Olemisen tapoja on mahdotonta laventaa, jos vanhoista ei ensin luovuta. Ei kertarysäyksellä, vaan pikkuhiljaa kokeillen. Luopuminen on mahdollisuus tarkastella tarpeita ja eritoten niiden tyydyttämisen tapoja uudelleen. Se on valitsemaan opettelemista, priorisoimaan opettelemista, olennaisen löytämistä.

Miten siirtymä sitten tapahtuu ja mitä tulee tilalle? En tiedä, kun en näe tulevaisuuteen tai omaa muitakaan jumalisia kykyjä, mutta voin kokeilla yhdessä muiden kanssa. Se, ettei näe tulevaisuuteen, on kuitenkin paskin mahdollinen syy jatkaa jotain varmasti tuhoisaa käytäntöä. Emme voi juurikaan vaikuttaa siihen painavatko 2020-luvun ronaldit nappia tai mitä liikepankit tekevät. Erittäin rajallisesti voimme vaikuttaa parlamentaarisen järjestelmän sisällä, joukkovoimalla painostamalla jonkin verran. Enkä tässä nyt varsinaisesti henkeäni pidättele vallankumousta odotellessakaan. Kannattaa siis keskittyä siihen, mihin voi vaikuttaa. Ja se on usein aika nukkavierun paikallista ja arkista. Yhdessä tekemistä, oppimista, kokeilua, tutkimista, kaiken tärkeän ja arvokkaan puolustamista. Enemmän ihmisenä kasvamista kuin itsensä “parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestään” tuunaamista.

Ei kukaan propagoi luopumista huvikseen. En minäkään. Osaan totta vie nauttia myös kestämättömästä elämäntavasta. Minusta on esimerkiksi mukavaa lentää johonkin minulle aivan uuteen kaupunkiin ja mukavaa ajaa autobahnalla, vaikka kuinka ovat natsien keksintöä. Nautin suuresti ollessani liikkeellä ja ajatus siitä, että luopuisin nopean liikkumisen mahdollisuudesta aiheuttaa minussa epämääräistä ahdistusta. En ole mikään ekopyhimys, vaikka erinäisten karkeiden laskelmien ja laskureiden mukaan kulutan ja saastutan noin puolet vähemmän kuin suomalaiset keskimäärin – se on silti tuplat liikaa maapallolle. Vaan kun ei kysymys olekaan siitä, kuka on ekopyhimys tai -törkimys. Sitä on mahdotonta luotettavasti yksilötasolla laskea, vaikutussuhteiden verkko on niin monimutkainen. Laskurit ovat lähinnä tyhjän hetken viihdettä ja omantunnon lepyttelyä.

Ymmärrän kuitenkin, että väistämättömään kannattaa yrittää sopeutua. Ajattelen myös niin, että omia mieltymyksiään voi uteliaasti ja ennakkoluulottomasti kehittää siihen suuntaan, mikä olisi kestävää myös elonkehän kannalta. Tässä pitää tosin varoa yksilöllistämisen ansaa, ettei taas juututa väittelemään siitä, kenellä on vihrein estetiikantaju.

Sen sijaan, että jumitumme jankkaamaan kuluttajaprofiileista, pitäisi päästä yli koko kuluttajuudesta. Lifestyle-meiningillä ei mikään muutu tarpeeksi nopeasti, jos ollenkaan. Se on isossa kuvassa ihan se ja sama, ostaako luontolehden ja Berliinin-lennon vai mönkijän ja makkarapaketin. Berliininmunkin ja pakettimatkan, whatever. Kulutusta yhtä kaikki. Eivät kulutusvalinnat toki turhia ole ja varsinkin yksilöille itselleen niillä voi olla isojakin merkityksiä, mutta ei niillä myöskään saada aikaan tarvittavia muutoksia tarvittavalla vauhdilla.

Käsitys politiikasta vain kamppailuna resursseista ei auta meitä kohtaamaan näitä ongelmia. Luopuminen ei ole mitään epäpoliittista henkistä fiilistelyä, vaan äärimmäisen konkreettista ja poliittista haastaessaan yksintein koko talousjärjestelmän, sen keskeisimmät perusteet; elämäntapamme, joka perustuu aina-vain-enemmän kahmimiselle ja haalimiselle. Se on kieltäytymistä leikkimästä paskoilla säännöillä.

Luopuminen ei silti ole mikään ihmetyökalu eikä “hyvä” tai “paha” itsessään: ei tarvitse kuin vilkaista Ranskaan todetakseen, että jos luopumisprojektia toteutetaan epäreilusti, niin vituiksi menee. Että jos tässä nyt pakotetaan autoa työmatkoihinsa tarvitsevat haja-asutusalueiden ihmiset maksamaan bensasta enemmän kuin heillä on varaa, niin ei se ole kovin rakentavaa luopumista. (Toki keltaliiveissä on kysymys paljon muustakin kuin bensan hinnasta, ei sillä.) Että ei se niin mene, että hallitus sanoo, että luopukaa nyt köyhät viime rovoistanne, olette globaalia eliittiä, kiitos. Se ei nimenomaan mene niin.

Luopumisen motivaatio ei voi olla kieltäymysten sarjassa, vaan siinä, että saadaan parempaa tilalle. Parempi ei välttämättä ole yhtä kuin loputtomiin kaikkea uutta tätä-mitä-on-jo, eihän siihen riitä ihmisen elämäkään. Vasta niin ihmisen kuin planeetankin rajallisuuden ymmärtäminen voi johtaa olennaisen äärelle. Ajatus siitä, että elämäntapamme olisi kestävä, ei ikuinen mutta elämää ylläpitävä ja säilyttävä, on syvästi tyydyttävä. Sopusoinnussa luonnon kanssa eläminen on ollut ihmisen olemassaolon elinehto ja ytimessä, eikä se sieltä ole minnekään kadonnut. Tuhoisista uskomuksista ja käytännöistä luopuminen voi tuntua helpotukselta, ehkä jopa kotiinpaluulta. Ei nopeammin, korkeammalle ja enemmän, vaan vähemmän, hitaammin ja kohti maata.