Poliittisen analyysin tunkiolla

Toivottavasti kuolet pian. Kävele mereen. Pahempi kuin persu.

Tällaisia viestejä sain vaalipäivän iltana joiltakuilta (ilmeisesti) nuorilta aktivisteilta ja levitettiin somessa. Heidän asioidensa tärkeyden vuoksi jätän mainitsematta, minkä alojen aktivisteilta: jos ja kun he eivät itse ymmärrä käytöksellään asioilleen tekemäänsä vahinkoa, niin minä ymmärrän kyllä. Toimintansa seuraukset olisi jokaisen oppia syytä kantamaan ihan itse, mutta asiamme ovat jossain määrin yhteisiä, enkä halua itselleni vahinkoa muiden perseilystä.

Olen saanut itsarikehotuksia ja tappouhkauksia jo yli 10 vuoden ajan, siinä ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Omaisuuttani on tuhottu, olen saanut uhkaussoittoja ja perääni on lähdetty kadulla, minua on piiritetty julkisissa tiloissa, nimeni on levinnyt tappolistoilla. Perheeni elää yhä tänäkin päivän turvakiellossa sen vuoksi, että olen julkisesti puhunut fasisteja vastaan, niin sanotun työväenluokan ja monien marginaalien puolesta, osana sitä ja joitain niistä.

Mutta viimeksi kohtasin yhtä intensiivisen julkisen paskatulvan 2012, kun menin sanomaan telkkarissa about, että työmies on palkkansa ansainnut ja että ei tämä maailma paskanjauhannalla pyöri (mistä muuan kanssakeskustelija katkeroitui kuulemma niin, että käytti valtakunnanradiossa ohjelma-aikaansa horisemalla ihmisperseydestäni). Ja että tällä kaikella – siis luokalla – on mitä suurimmassa määrin tekemistä myös niin sanotun syrjäytymisen kanssa.

Tämä tosin tapahtui niinä aikoina, kun meikäläistä – silloista parikymppistä random opiskelija-bloggaajaa – myös haukuttiin pääkirjoituksissa (by Matti Apunen jne. jne.) Hesaria myöten, mutta maalitusta sanana ei vielä tuntenut kukaan. Kukaan ei tullut myöskään kysyneeksi, mikä mahtaa olla oma kokemukseni silloisesta kuumasta perunasta, syrjäytymisestä. Ja ehkä hyvä niin, sillä en edelleenkään ole niin etuoikeutetussa asemassa, että haluaisin avata sitä.

En pidä näitä nyt 2019 tiedostavuutensa löytäneitä ja huudelleita pölkkypäitä itselleni minkäänlaisena todellisena uhkana, eikä minussa ole tarpeeksi moralistia tuomitsemaan vihaista puhetta sinänsä. Näin on ollut aina, vaikka olen totta vie saanut siitä itsekin osani. Kirjoitin jo vuonna 2011 vihapuheen terminä ongelmallisuudesta:

Siispä ehdotan. Puhutaan ideologioista puheen taustalla, ei puheesta. Puhutaan syistä, eikä vain kauhistella seurauksia. Jos puhutaan vihasta, puhutaan siitä, kehen se kohdistuu ja kenen toimesta – ei vihasta yleisesti. Varsinainen ongelma ei ole vihapuhe, vaikka se sitä kohteilleen tietysti onkin.”

Vuonna 2013, kun hysteerinen retoriikan kyttääminen oli karannut jo aivan käsistä, mutta maalitukseni jatkui yhä (mm. Ulla Appelsinin toimesta), kirjoitin vihapuhe-termin vahingollisuudesta muun muassa, että se laskee samaan laariin ihmisen, joka “vihaa epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää, riistoa, ihmisten tai eläinten hyväksikäyttöä, epätasa-arvoa jne.” ja ihmisen, joka “uhkailee ja vihaa henkilökohtaisesti ja sokeasti ihmistä, joka pyrkii toimimaan em. poistamiseksi”. Kirjoitin myös:

”En ole itse koskaan erityisemmin ilahtunut vihapuhe-termistä juuri sen epämääräisyyden ja moralistiseksi lyömäaseeksi taipuvaisuuden vuoksi.”

Olen samaa mieltä edelleen. Katson, ettei ongelma nytkään ole minuun kohdistunut puhe, vaikka se toki ikävää ja typerää olikin, vaan se, mitä se paljasti yhteiskunnan tilasta.

Selvennän: mielestäni ei ole erityisen tuomittavaa, jos joku kirjoittaa ”kuole pois paska” ihmiselle, joka toivoo kirjoittajan kuolemaa tai pyrkii edistämään sitä, vaikka itse en ole näin toiminutkaan. Mutta jos kirjoittaa ”kuole pois paska” ihmiselle tai ihmisestä, joka ajaa samoja asioita kuin kirjoittaja, mutta tekee (tahallisen tai tahattoman) virheen retorisessa tiedostavuuspelissä tai ei muuten vain käyttäydy sataprosenttisesti kirjoittajan toivomalla tavalla, on pelkästään hölmö.

Mitä siis olinkaan tehnyt?

Olin jättänyt äänestämättä ja mennyt kertomaan sen ääneen Twitterissä. Vihatulva oli varsin henkilöönmenevä, poikkeuksellisen avoin, julkinen ja niin runsas, että jouduin sulkemaan Twitter-tilini toistaiseksi (ei järin suuri menetys sinänsä, itselleni vähiten).

Toki arvasin, ettei ykkös-politiikkasomessa äänestämättömyydestä kertomisesta kukaan varmasti tule varsinaisesti kiittämään, mutta sitä en arvannut, että jonkun anarkistin äänestämättömyys voisi tulla yhtään kenellekään yllätyksenä. Tämä kertoo mielestäni älyttömän huolestuttavaa viestiä siitä, millä tasolla Suomessa on 1. ymmärrys siitä, miten parlamentarismi toimii, 2. ymmärrys ulkoparlamentaarisesta toiminnasta, 3. poliittinen mielikuvitus ja kunnianhimo, 4. ja jos niitä riittääkin, poliittisen analyysin taso, 5. käsitys ja tietoisuus anarkismista, mutta tällä ei ole suurtakaan väliä, sillä en ole mikään oppisoturi, piittaan vain käytännöstä.

Luulin vain todenneeni itsestäänselvyyden, mutta näin luullessani en todella arvannut, miten vahva normi äänestäminen ja toisaalta ja jopa tabu äänestämättömyys on. Reaktion suhteettomuus järkytti enemmän kuin itse reaktio. Se kertoi minulle epämiellyttävää totuutta systeemiusko(llisuude)sta, status quon vahvuudesta ja poliittisesta näköalattomuudesta.

Ajattelin pitkään, etten koske koko vaalikeskusteluun pitkällä tikullakaan. Ei maksa vaivaa. No, ei kyllä maksanut. Vaikka toisaalta – jonkun oli se tehtävä, kerran äänestä, äänestä! -kupla oli näin hirveän vahva ja fanaattisen yksimielinen. Siksi myös kirjoitan tätä tekstiä.

Olen järkyttynyt siitä, miten heikolla tolalla politiikan taju Suomessa on.

Miksi edes avasin suuni?

En olisi ryhtynyt kirjoittamaan tätä tekstiä, ellen olisi saanut hyväntahtoisen ihmisen vilpitöntä kysymystä: mihin sitten olen pyrkinyt itse omalla toiminnallani vaikuttamaan, jos en eduskunnan kokoonpanoon?

Se oli niin rehellinen kysymys ja niin kaukana siitä, mihin olen kaikessa toiminnassani pyrkinyt, etten osannut kuin vaieta. (Mitä virheitä olen tehnyt, että olen voinut antaa tällaisen kuvan?) Lupasin perustella ajan kanssa myöhemmin, jos jaksaisin.

Jos johonkin olen pyrkinyt vaikuttamaan toimintani sillä osalla, joka on julkista, niin siihen, että ihmiset ottaisivat elämänsä omiin käsiinsä, eivätkä luottaisi, anelisi eivätkä odottaisi mitään sen koommin ”hyviltä” kuin ”pahoiltakaan” hallitsijoilta. Tarvittaessa ottaisivat sen, mitä tarvitsevat, mutta eivät tyytyisi osaansa esivallalle kiukuttelijoina, mutta lopulta aina sen tahtoon taipuvina. Sellaisina, joiden elämä pyörii sen varassa, mitä 200 sätkynukkea päättää, ja siinä se.

En ole koskaan halunnut olla mitenkään osallinen minkään massan tyytyväisenä pitämiseen, en mikään systeemin personoitu paineventtiili, vaikka siitä maksettaisiin mitä henkilökohtaista hyvää. Yksi syy, miksi poistuin aikoinaan julkisuudesta ja kaikista someista kahdeksi vuodeksi (vaikka Luokkavallan vahtikoirat oli juuri tullut ulos ja aika oli potentiaalista “uraa” ajatellen kaikin puolin typerä) oli juuri se, etten halunnut kenenkään tuudittautuvan illuusioon, että esimerkiksi minulla olisi mitään valtaa muuttaa heidän elämäänsä. Kammosin sitä hurraata, jota olin jo saanut osakseni, en halunnut maskotiksi. Tämä nyt käyty ”keskustelu” on entisestään vahvistanut käsitystäni päätökseni oikeellisuudesta.

Mutta usko äänestämisen, yhden äänen, maagiseen taikavoimaan, sen intensiivisyys ja mustavalkoisuus, se tuli kyllä puskista. Myönnettäköön, että tämän harhan yleisyyden suhteen en itse ole ollut ihan tilanteen tasalla. Parlamentilla ja valtioneuvostolla kyllä on valtaa (niilläkin silti vähemmän ja erityyppistä kuin yleisesti kuvitellaan), mutta heidät valtaan äänestäneillä ei edes sen valinnan verran, mitä luullaan.

Monen käsitys siitä, mikä valta on äänestäjällä, yhden ”äänen” haltijalla arpajaisissa, itseään uusintavassa ja oikeuttavassa koneistossa, on aivan uskomattoman naiivi. Kuvitelma siitä, että yhden äänen haltija on millään tapaa vallan kahvassa, on haitallinen ja jopa vaarallinen. Minuun kohdistunut reaktio perustui juuri tälle ajatukselle: olen vallakas, koska minulla on äänioikeus.

Odottakaa, katsokaa seuraavaa hallitusta: miten se pysäyttää ilmastonmuutoksen, syleilee köyhää ja vähemmistöjä! Jos näin ei tapahdu, tulen syyttämään teitä siitä, että olette valinneet näin paskan hallituksen. Te sen legitimoitte, en minä. Ei äänestäjällä ole oikeutta valittaa. Te tämän sirkuksen pystytitte. (No, en oikeasti tule. Ei ole kuulunut tapoihin valittaa toisten, omilla aivoillaan ajattelevien aikuisten ihmisten, toimintatavoista.)

”Mutta jos kaikki vain äänestäisivät ja äänestäisivät kuten minä haluan…” vikisee tiedostavan somekuplan kuoro. Siinä sen poliittisen analyysin alku ja loppu. Hieno analyysi. Onnea valitsemallanne tiellä.

Nuorten lisäksi ilmeisen aikuisetkin ihmiset kunnostautuivat äänestyspäätökseni haukkumisessa: ”Olen pettynyt sinuun”, katsoi useampikin tulla asiakseen kertomaan. Miten niin pettynyt? En ole teille mitään velkaa. Teillä on hulluja, sairaita kuvitelmia yhden äänen vaikutuksista lotossa. Herätkää!

Siis minulle tuntemattomat ihmiset tulivat kertomaan, miten hirveän pettyneitä ovat minuun ja toimintaani äänioikeutettuna kansalaisena. (Mitäpä muuten luulette, että minä ajattelen teidän toiminnastanne kansalaisina ja ihmisinä?) Hyväntahtoisesti he yrittivät valistaa minua kuin typerintä lasta ulkoa opituilla hokemilla muistuttaen zombikuoroa: jokainen ääni vaikuttaa…

Newsflash: ei muuten vaikuta. Ymmärtäisit sen, jos olisit yhtään perehtynyt vaalijärjestelmäämme tai tähän edustukselliseen oligarkiaan, jota parlamentarismiksi kutsutaan, tai sinulla olisi tippaakaan suhteellisuudentajua. Ja sinulle, joka itkit jonkun vihreän kohtaloa, joka jäi kymmenen äänen päähän paikasta: vittuako se minua liikuttaa? Vihreät ovat minulle yhtä hyvä hallitsija kuin kokoomus (myös elonkehämme tulevaisuuden kannalta). Jos liikuttaisi, olisin varmaan äänestänyt sitä vihreää.

Feministit olivat Helsingissä vaaliliitossa piraattien kanssa. Vasemmistosta on kokemusta, ja niin edelleen. Ei sillä puolueella ole juuri mitään väliä, kun järjestelmä on, mikä on. Ja jos on yhtään käryllä siitä, miten systeemi toimii ja rehellinen omasta asemastaan siinä, niin ei osaa paheksua kenenkään äänestämättömyyttä, vaikka olisi itse luojaparatkoon poliitikko.

En minäkään paheksu kenenkään poliitikkoutta, saati äänestämistä. Tunnen joitakin skarppeja ja hienoja ihmisiä, jotka toimivat politiikassa, ja uskon heidän älyynsä ja monen kohdalla jopa vilpittömyyteensä ja hyvään tahtoonsa. Siitä ei ole kysymys. Siksi se ei myöskään muuta käsitystäni siitä, miten järjestelmä toimii (joskin tiedän vallan myös turmelevan). Meillä vain on eri käsitys siitä, miten parhaiten toimia, ja se on ihan ok.

”Mutta jos vain kaikki äänestäisivät juuri niin kuin minä haluan…”

Hyvä ihminen, ei niin tapahdu. Ja vielä, jos ääneni päätyisi tukemaan jotain lipposhallituksen (jonnet ei muista) kaltaista paskaa höystettynä fasismilla, kuten nyt mahdolliselta näyttää, niin kiitos, mieluummin olen tukematta.

Yhtäläisellä logiikalla voisin tulla vaatimaan tilille jokaista ketä tahansa äänestänyttä vaalien lopputuloksesta. Äänet on annettu, pulinat pois! Että tämmöisen hallituksen sitten järjestitte. Vaan kuten sanottua: ei ole kuulunut tapoihin.

Väitteitä ja vastaväitteitä

Vaan kaikkea sitä kuulee, kun näinkin tavattoman vanhaksi elää.

“Vihaat kaikkia vähemmistöjä, et voi puhua yhdenkään marginaalin puolesta.”

Tämä on niin absurdi väite, ettei tähän voi edes vastata mitään. Lähtien siitä, ettei sanojalla ole mitään käsitystä niistä marginaaleista, joihin itse mahdollisesti kuulun (joistain toki on mahdollista henkilöä tuntematta ollakin).

“Etuoikeutettu paska, joka ei viitsi edes äänestää.”

En todella vitussa ole niin etuoikeutettu, että jättäisin äänestämättä siksi.

Etuoikeutetut juuri ahkerimmin äänestävät, koska järjestelmä suojelee heidän etujaan. ”Mutta siksi juuri kaikkien ei-etuoikeutettujen pitäisi äänestää!” Right, ja sitten ne kaikki äänestäisivät omaa suosikkiehdokastasi ja maailma pelastuisi? Aivan varmasti. Jos maailma pelastuisi käyttämällä kulloinkin trendaavaa ilmastohäsää somessa ja äänestämällä vihreitä (tai mitä näitä nyt on), niin varmastikin tekisin niin. Palaan tähän myöhemmin: siihen on hyvät syynsä, miksi en niin tee.

Johtopäätös faktasta ”etuoikeutetut äänestävät ahkerimmin” voisi olla myös, että monet niistä, jotka eivät äänestä, tietävät joko käytännön, järjen tai intuition kautta, että se on turhaa. He tietävät, että ajatus siitä, että järjestelmään vaikutetaan sisältäpäin, on ihan höpsö; että äänestämiseen patistellaan niin kovin, koska se legitimoi käytännössä, ei vain teorian tasolla, vallitsevan vallan; että äänestämättä jättämistä paheksutaan ideologiasta riippumatta niin kovin, koska se sisältää vallitsevalle vallalle vaarallisia ituja.

As said, en vitussa ole niin etuoikeutettu, että jättäisin äänestämättä siksi. Minulla ei kuitenkaan ole varaa kaiuttaa turuilla ja toreilla ääneen niitä asioita, joissa en ole ”etuoikeutettu” ja millä tapaa. Tutkimusten mukaan etuoikeutetuimmat ihmiset ovat juuri heitä, jotka äänestävät. Se johtuu siitä, että heillä on uskoa systeemiin. On päivänselvää, että olen etuoikeutettu ainakin seuraavilla tavoilla: minua ei rodullisteta ja olen vammaton. Mutta se, minkä intersektionaalinen feminismi aina unohtaa, on (muun muassa) luokka. Ja alan suuresti epäillä, ettei se tee sitä vahingossa.

Antti Nylén kirjoitti Häviössä jotakuinkin niin, että systeemillä ei ole koskaan ollut niin paljon puolustajia kuin nyt. Ja minä kirjoitin jo syksyllä 2018 tässä blogissani, sittemmin esseessäni Nuorelle VoimalleSe on totta ja se on kamalaa. Se on aivan helvetin kamalaa. Minä vihaan parlamentarismia. Minä vihaan koko perkeleen hienoa systeemiä ja minua vihataan siksi.”

Sitä en kyllä arvannut, että ihan näin huolella.

Vaalien aikaan Nylén kirjoitti Twitterissä, että ”mä toivon vaan, vaik’ ei ois toivoa ollenkaan” viitaten parempaan hallitukseen. Liketin biisiä, vaikka näkemykseni toivon mielekkyydestä suhteessa parlamenttiin onkin eri.

“Ei äänestä siksi, että haluaa olla niin edgy.”

Jos se, mitä joku minusta ajattelee, olisi millään tapaa toimintaani ohjaava periaate, niin olisin kaikki nämä vuodet toiminut hyvin eri tavalla kuin olen toiminut. Pidän hyvin kaukaisena ja omituisena ajatuksena sitä, että yhteiskunnallista toimintaani motivoisi se, mikä julkikuvani on tai taputellaanko mua päähän. Olisin jo toistakymmentä vuotta toiminut hyvin toisella tavoin, jos olisin siitä välittänyt. Siksi pidän tällaisia heittoja ala-arvoisina ja absurdeina. Puhumattakaan, että tässä elämäntilanteessa ja kolmenkympin kunnioitettavassa iässä on parempiakin prinsiippejä. Olen myös aina ollut pragmatisti. Ja jos joku näkee käytännönläheisyyttä siinä, että osallistuu arpajaisiin, joissa valitaan uudet paskat hallitsijat, niin siitäpä sitten vain.

“Jos et omasta puolestasi, niin edes meidän nuorten.”

Paitsi niin etuoikeutettu, en ole myöskään niin tulevaisuushorisontiton ihminen, että minulla olisi varaa olla äänestämättä sen vuoksi: kun on tuota omaakin jälkikasvua ja aivan lähipiirissä lukuisia muitakin nuoria, lapsia ja vauvoja, joiden tulevaisuudesta kannan raskasta, harmaata huolta harteillani ja sydämelläni joka ikinen sekunti…

Sori nyt vaan, mutta jos katsoisin äänestämisen parantavan heidän tulevaisuuttaan, niin olisin ihan varmasti tehnyt sen heidän takiaan, en jonkun minulle tuntemattoman nuoren. En varsinkaan sellaisen, joka vetää itkupotkuraivarit tuntemattomalle rivikansalaiselle siitä, ettei tämä äänestä (tai muuten toimi) hänen mielensä mukaisesti. Noinko te olette oikeasti tottuneet saamaan tahtonne lävitse? Tsemppiä sitten vaan, sekä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen että yksityiselämään.

Toisekseen, en ole niin vanha, että minulla olisi senkään puolesta varaa olla tulevaisuushorisontiton siinä, missä jollakulla 60-vuotiaalla ehkä vielä voi ollakin. Olen tässä vasta aika hiljan siirtynyt kymmenelle, jossa ikäni ei ala kakkosella. En ole osa mitään helkkarin suuria ikäluokkia. Olen sitä ysärilaman lasten sukupolvea, jolla niin sanotusti kusi kaikki, ihan jo kun tilastoja katsotaan.

Vaaleja edeltävä ilmastokeskustelu tyyliin nuoret vs. aikuiset oli pelottava siltä osin kuin se unohti täysin luokat. Osallistuin siihen itsekin twiittaamalla jotain hassunhauskaa kiljusta. Ei olisi pitänyt: vahvistin ”tyhmä aikuinen” -stereotypiaa ja painoin jälleen kerran luokan pimentoon. Intersektionaalisuuden sektoreista luokka jää Suomen kontekstissa aina pimentoon.

Olen läpeensä kyllästynyt sellaiseen intersektionaalisuuteen, joka unohtaa luokan (ja tarrautuu identiteetteihin). On totta, että luokilla ei ole väliä, jos ei ole maapalloa. Mutta jos maapallo pelastuisi sillä, että – ympäriinsä ihan vain työn nimissä lentelyn ja tyypillisen länsimaisen elämäntapansa lomassa – äänestää vihreitä ja käyttää oikeita sanoja, niin sitten varmaankin tekisin niin.

Äänestäminen ei sitäpaitsi ole asia, jolla kiristetään: tee näin, tai. Se on täysin äänestämisen hengen vastaista.

”Äänestä mieleni mukaisesti tai kuole” -henkisistä kommenteista tulee mieleen lähinnä, että nykyinenkin systeemi nykyisine johtajineen on parempi kuin olisivat näiden kommenttien heitteilijät vallan kahvassa.

Äänestäminen ei ole velvollisuus. Se on oikeus ja mahdollisuus. Siinä se. Tämä oikeus on saatu aikoinaan taistelemalla ja pakottamalla ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, joka oli radikaalisti erilainen kuin nykyinen. Se oli vallakkaille vastenmielinen kompromissi vallankumouksen uhan alla (ja toteutettiin vain siksi) ja vallattomille jonkinlainen askel parempaan suuntaan.

No, nyt tässä on äänestelty satakunta vuotta saman systeemin mukaisesti ilman sen kummempaa visiota saati vallankumouksellisuutta. Paljon edistystäkin on tapahtunut – mutta viime kädessä aina yhteiskunnallisen paineen alla, lakkojen, suoran toiminnan, mielenosoitusten ja liikkeiden tuloksena, ei parlamentarismin ansiosta. Sittemmin on kuitenkin keskitytty lähinnä tämän äänestämisasian parissa näpertelyyn.

Oman pitkään, syvällisesti ja monin puolin harkitun näkemykseni mukaan ei ole suurtakaan väliä, äänestääkö vai ei, tai se voi olla jopa vahingollista, mutta edelleen: se on vain minun näkemykseni. Kaikkien muiden äänestys- ja äänestämättömyyspäätökset ovat minulle täysin suloisen yhdentekeviä.

No miksi en sitten äänestänyt?

Joitamia tässä onkin jo tullut esille, mutta kerrataan nyt vielä.

En jättänyt äänestämättä ideologisista syistä, jotka toki ovat äänestämistä vastaan, vaan hyvin käytännöllisistä. Koska se on yhdentekevää: aina löytyy parempaa ja tärkeämpää tekemistä elämässä kuin kävellä koppiin osallistumaan tuohon teatteriin, joka vain ilmentää ja legitimoi jo olemassaolevaa todellisuutta.

Oman ajatteluni ja kokemukseni mukaan äänestäminen voi olla jopa vahingollista. Näkemystä löytyy systeemin sisäpuoleltakin: olin itse hetken osana tuota teatteria, parikymppisenä kaupunginvaltuustossa katselemassa koko näytelmää sisältäpäin. Olen edelleenkin pahoillani kaikkien minua äänestäneiden puolesta. Ennen tätä näkökulmaa (josta olen sinänsä kiitollinen) olin se tyyppi, joka hokee: jokainen ääni vaikuttaa, pitää edes yrittää, pienemmän pahan nimissä… Kunnes sitten tajusin, että tämähän on ihan paskapuhetta ja propagandaa. Olen itse osa paskaa teatteria ja osasyyllinen siihen, että asiat säilyvät ennallaan.

Tämän kokemuksen jälkeen olen vuosien ajan tehnyt konkreettista työtä tiettyjen asioiden puolesta, mutta äänestämättä jättämisen ääneen sanomisen – jonka ei olisi pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä – myötä muuttunut ”pahemmaksi kuin persu”, jonka pitäisi ”kuolla ja pian”. Tämä esimerkkinä äänestysuskon vaarallisuudesta, millaisia jakolinjoja se tuottaa: tuottaa jakolinjoja systeemin, ei asian, vastustajien ja puolustajien välille.

Ymmärrän vihan ja vitutuksen hyvästä aiheesta, mutta kohde oli täysin väärä. En pahoittele, en pyydä anteeksi. Ja suotakoon tämä pieni ilo: enkä vittu varmasti harkitsekaan äänestämistä yksissäkään valtiollisissa vaaleissa, vaikka teillä olisi itse jumala ehdolla. Viimeistään tämä sairas sirkus sinetöi päätökseni, joka tosin on pitänyt hyvästä syystä jo kymmenkunta vuotta.

Mitä ääneni olisi muuttanut? Ei mitään. Niin kuin ei äänestämättä jättämisenikään. Mutta olisin voinut tehdä suuren performanssin ja kerätä somen tiedostavuuspisteitä kertoessani äänestäväni ”hyvistä” (riippumatta siitä, äänestinkö) tai kertoa vain äänestäneeni (kenellekään ei kuulu ketä, mahdollisesti siis ”pahista”). Olennaista ei ole, miten asiat ovat, vaan miten ne näyttävät olevan, kuten nykyisin asianlaita vähän kaiken suhteen tuppaa olemaan.

Näin ollen varsinainen virheeni oli rehellisyys, illuusion rikkominen. Olen silti vilpittömän yllättynyt, jos tämä tieto yllätti jonkun. Jätin kertomisen myös tarkoituksella niin myöhäiseksi, ettei se vaikuttanut kenenkään muun äänestämispäätöksiin. En halua vaikuttaa niihin. Ne eivät kiinnosta minua, eikä pitäisi minunkaan äänestys- tai äänestämättömyyspäätöksenikään kiinnostaa ketään.

Kun nyt sitten kuitenkin näyttää kiinnostavan, niin: ”tarpeeksi hyviä syitä” äänestää löytyy aina, on löytynyt ennen näitäkin historiallisia (aina ne muka ovat) vaaleja. Minut ajoi tosi nuorena politiikkaan muun muassa se, kun olin kesän töissä vanhustenhuollossa ja katsoin, että ei saatana tälle on pakko tehdä jotain (ihan vain yhden yksittäisen asian mainitakseni). No mitäpäs sille on tehty politiikan keinoin tässä viime vuosina ja kymmeninä?

Mummojen asiat ovat menneet sen kuin enemmän päin helvettiä, vaikka kaikki ovat yhtä mieltä niiden tärkeydestä.

Sisältäpäin systeemiin vaikuttaminen on naiivein läppä ikinä ja kyllä, uskoin itse siihen vielä kymmenkunta vuotta sitten.

Mummojen asioilla ratsastetaan edelleen. Mummot makaavat tuolla yhä painehaavoista ja paskavaipoista kärsien, hoitajat on ajettu aivan piippuun. Hallitukset vaihtuvat.

Mutta eikö edes asian X vuoksi?

Joka vaaleihin löytyy helvetisti tarpeeksi hyviä syitä, suorastaan pakottavia syitä, äänestää. Jos siis uskoo, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Itse en tämän nuoruuden hulluuden piikkiin menevän politiikassa pyörähtämiseni jälkeen ole enää ollut niin vakuuttunut, ettei äänestämisestä voisi olla jopa vahinkoa. Ja kyse oli sentään kunnallispolitiikasta, jossa korruption, ryhmäkurin, lehmänkauppojen ja teatterin pitäisi kaiken järjen mukaan olla edes hieman vähäisempää kuin valtakunnanpolitiikassa.

Tarpeeksi hyviä syitä äänestää löytyy aina, jok’ikisiin vaaleihin. Vihertävät puolueet – ja sanon tämän itse syvänvihreyteen pyrkivänä ihmisenä – näkivät tässä vain saumansa hankkia ääniä toteamalla, että nyt on pakko äänestää ilmaston vuoksi. Edellisissä punertavat puolueet näkivät saumansa puhumalla paperittomista ennen vaaleja, että nämä ovat nyt siirtolaisvaalit. (Sama pätee toki kääntäen kaikkiin muihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän puhuneet kaikki maahanmuutosta persujen heiluttaessa aneemista tahtipuikkoaan.)

Tarpeeksi hyviä syitä äänestää” löytyisi lukemattomia myös omasta elämästäni, jos siis uskoisin äänestämiseen vaikuttamiskeinona, mutta en ole tilivelvollinen yhtään kenellekään avaamaan asioita-joissa-en-todellakaan-ole-etuoikeutettu (kas kun ovat tosia, tässä ja kipeitä). Sitä vähemmän, mitä enemmän ”tapa ittes” -kehotuksia saan.

Yhtenä suurimpana hidasteena yhtään minkään hyvän asian toteutumiselle tai pahan toteutumatta jättämiselle lähivuosina pidän sokeaa uskoa parlamentarismiin. Jos olisin ilkeä, tulisin syyttämään kaikista seuraavan hallituksen vittumaisuksista jokaista äänestänyttä ja äänestämään patistanutta. Mutta ei ole kuulunut tapoihin.

En ole kenellekään mitään velkaa. Toimin parhaan tietoni ja tuntoni mukaan. Toimikaa te itse parhaanne. Ei mulla muuta.

En äänestä myöskään siksi, koska se teatteri vie ihan helvetisti inhimillistä pääomaa, kapasiteettia ja resursseja, pois jostain todellisesta ja konkreettisesta (kuten tämäkin teksti ja sitä edeltävät tapahtumat osoittavat).

”Mutta jos kaikki olisivat äänestäneet feministejä / vasemmistoa / vihreitä / whatever…”

Niin. Politiikka toimii juuri tällä tavalla, vähän kuten kapitalismi: lottovoitto saattaisi osua minullekin, minäkin saatan rikastua, jatkan siis systeemin rattaiden öljyämistä. Ja ihanko oikeasti uskotte, että maailma pelastuisi ja eläisimme utopiassa, jos hallitus vain olisi oikeansävyinen?

Sitä päivää ei tule, että poliitikot tekevät vaikkapa radikaaleja ilmastotoimia (ja jos tulee, sinä päivänä olen riemumielin väärässä!). Politiikka ei ole asioiden muuttamista varten, vaan se on teatteri sitä varten, että taustalla asiat voivat pysyä ennallaan ja valta siellä, missä se onkin. Jokainen siihen uhrattu ajatus, teko ja hetki on pois jostain todellisesta.

Kuten nyt tämä kirjoituskin. Tämä on täysin turhanpäiväinen teksti, koska en ole kiinnostunut julkisesta keskustelusta, en ole kiinnnostunut poliittisesta keskustelusta varsinkaan, koska en ole kiinnostunut poliittisesta vaikuttamisesta, koska se on pelkkää mielikuvateatteria somessa ja symbolitasolla, irrallaan materiaalisesta todellisuudesta.

Olen myös kyllästynyt itseeni kohdistuviin käppäisiin vaikutusyrityksiin tässä teatterissa, haukotuttavaan retoriseen luuppiin ja mukanokkelaan peliin, kysymykseen siitä, mitä lappuja sallin kuvaan itsestäni liimattavan ja millä hinnalla. Keskustelusta kiinnostuneet voivat jatkaa keskustelua vaikka fasistien kanssa, retoriikka heillä on jo ilahduttavan samankaltainen.

Vaan voisi se mennä toisinkin. Eräs keskustelu vuosien takaa:

”Oletko jo testamentannut äänesi?”
”Testam… Tuota, en ole.”
”Et ole vielä siis äänestänyt?”
”En ole, eikä aio.”
”Öh, siis tuota, ollenkaan?”
”Ollenkaan.”
”Kuulostaa, että olet ihan tosissasi.”
”Kuulostelit ihan oikein.”
”Ei kai siinä sitten. Mukavaa päivänjatkoa!”
”Kiitos samoin!”

Poliittista vaikuttamista voi tehdä pääsääntöisesti kahdella tavalla, jos ei itse ole vallankahvassa: vetoamalla vallankahvassa oleviin tai organisoitumalla horisontaalisesti, tekemällä asioita arjessa itse yhdessä muiden kanssa. Itse uskon, ettei mikään todellinen, sen koommin nopea kuin hidaskaan, muutos ole mahdollinen kuin jälkimmäisellä tavalla. Sekin vaatii muutosta yksilötasolla, kipeää ja kovaa kasvua henkisellä ja sosiaalisella tasolla, yksi ihminen kerrallaan. Se ei ole näkyvää eikä aina nopeaa, eikä siitä kovinkaan usein revitä otsikoita, mutta se on ainoa todellinen, konkreettinen ja lopulta myös materialisoituva muutos.

”Moralisti!” huutaa siihen joku aktivisti. Olkoon sitten niin. Politiikka on aina sitä, että kerrotaan muille, miten pitäisi tehdä ja toivotaan, että kaikki muut toimisivat, kuten itse. Siksi minä vihaan politiikkaa. Olen mieluummin käytännöllinen moralisti kuin moraaliton idealisti.

Hipsterit huutamassa somessa toisilleen, miten boo-hoo kaikki äänesti ihan väärin (tai mikä pahinta, eivät äänestäneet ensinkään), on niin nähty.

Jos punkista jotain olen oppinut, niin tämän: tee itte paremmin. Pidättäydy arvostelemasta muita (varsinkin, jos teillä on sama päämäärä). Toimi itse tavalla, jonka katsot paremmaksi. Tee vittu ite. Ja tiedosta, että vain murto-osa toiminnasta näkyy julkisesti.

Me täällä punkissa olemme muuten jo aika pitkään miettineet, että mitä se punk oikein on. Hienoa, että jossain netin anonyymissä animekerhossa on nyt, käynnissä olleen ”keskustelun” pohjalta, ratkaistu tämäkin visainen pulma: ainakaan sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että on kuunnellut genren musiikkia lähemmäs 20 vuotta, käynyt keikoilla ja festareilla, soittanut bändeissä, kuskannut, majoittanut ja ruokkinut bändejä maailman vähän joka kolkasta, käynyt itse siellä sun täällä ihmettelemässä paikallista skeneä ja meininkejä ja oppimassa uusia asioita, kerännyt rahaa kohteelle X, painanut talkootyöläisenä pitkää vuoroa festareilla, tehnyt, lukenut ja tukenut läjäpäin zinejä, vallannut tiloja, painanut paitoja…

Näin on pääteltävä siitä, että kaiken muun pahan lisäksi olin myös wannabe-punkkari. Tuli ihan nostalginen olo. Sellaiseksi minua viimeksi nimitti 2000-luvun alussa joku pilottitakkinen paikallisen enemmistön edustaja erään lasten vankilaa muistuttavan syrjäseudun yläasteen pihalla, jonne hilauduin tukka sinisenä, silmät pandoina ja joulukuusta muistuttavana jupisemaan jostain Kaaoksesta (kun en vielä muustakaan tiennyt). Pikkukaupungissa ei oltu punkseja nähty sitten 80-luvun, jos silloinkaan.

Että kauas on tultu, ja ei ole tultu. Silloin sentään pärjäsi ja sai olla suurin piirtein rauhassa ihan rehellisesti tappelemalla. Nykyisin huudellaan puskista.

Ei minulla ole aikaa sellaiseen. Sen sijaan on paljon hommia tehtävänä, mutta aika vähän julkisesti.


Np. Ratsia: Mä haluun R-E-AKTION

%d bloggers like this: