Monthly Archives: June 2018

Se voisi muuttaa maailman

Jenkkianarkisti Cindy Milstein luennoi hiljattain Tampereella kapinallisesta surusta. Ikävä kyllä en päässyt paikalle, mutta olen lueskellut Milsteinin blogia jonkin verran. Hänellä on kiinnostavia pointteja suremisen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Luento kuulemma käsitteli esimerkiksi surua paikkojen ja ihmisten menetyksistä kapitalismille, poliisivoimille, vankiloihin, gentrifikaatiolle, maahanmuuttovirastolle… En tiedä, miten Milstein yhteiskunnallisen surun määritteli, mutta itse haluaisin hälventää rajaa yhteiskunnallisen ja yksityisen surun välillä.

Tänä keväänä olen kokenut suurta surua omassa elämässäni. En todella ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta ehkä ensimmäistä kertaa se sai minut pohtimaan myös surun yhteiskunnallista merkitystä. Miten siihen suhtaudutaan ja missä on sen paikka tässä maailmassa, jossa tärkeintä itse asiassa on, että ei ole suuria suruja eikä iloja, vaan että arki jatkuu ja talouden pyörät pyörivät, että sitä häiritsevät asiat hoidetaan niin sanotusti pois päiväjärjestyksestä. Että mikään ei järkytä, eikä varsinkaan pysäytä.

Oma tuorein suruni on ollut seurausta yhteiskunnallisesti hyväksytystä ja tavanomisesta surun aiheesta, läheisen ja iäkkään ihmisen poismenosta. Se on ollut viiltävää, täysin valotonta ja totaalista, mutta samaan aikaan myös hyvin lohdullista ja rakkaudentäyteistä surua, johon on sekoittunut mieletön määrä kiitollisuutta. Sellaista surua, jonka on mahdollista lopulta muuttua voimavaraksi kaikennielevän mustan aukon sijaan (epäilen suuresti, onko kaikessa surussa tätä mahdollisuutta). Olen ollut järjettömän surullinen, mutta paljon vaikeampaa minulla on ollut silloin, kun suru on koskenut jotain vaikeammin rajattavaa ja yhteiskunnallisesti latautuneempaa asiaa.

Kääntöpuolena tällainen ”perus suru” oletetaan myös surtavaksi ikään kuin ohi mahdollisimman pian ja siististi, vähän kuin siinä sivussa. En tosin vieläkään – sanoisin tähän ikään poikkeuksellisen monenlaisia menetyksiä kokeneena – ymmärrä, miten surusta voi tai miksi edes pitäisi päästä ”ohi” tai ”yli”. Niin kuin, että kerrankos näitä tapahtuu! Sehän oli jo aamulla. Siitähän on jo kaksi päivää. Johan siitä on kaksi viikkoa. Eikös siitä ole jo pari kuukautta. Vuosia. Onhan tässä muutakin?

Suru on sitäpaitsi tosi epämediaseksikästä. Tähän aikaan ei menetysten ääneen huutelu kuulu, menestysten – todellisten, tavoiteltujen tai kuviteltujen – sitten senkin edestä. Kuka nyt haluaisi liittää surun brändiinsä? Aika irvokas ajatuskin toisaalta.

Elävä ihminen ei aina tahdo ymmärtää kuoleman lopullisuutta (kuollut tietysti vielä vähemmän). Se tosiaan tapahtuu vain kerran jokaisen kohdalla. On niin helppoa sanoa, että ”kaikki me kuolemme”, paljon hankalampi sisäistää se. ”Kuolema kuuluu elämään”, sanotaan, mutta unohdetaan samalla, että kuolema on ihan yhtä ainutkertainen ja poikkeuksellinen kuin elämä. ”Kuolema tulee kaikille” on tietysti aivan totta, mutta harva vain ottaa sen vakavasti omalla kohdallaan. Kieltäessään kuoleman ainutkertaisuuden kieltää kuitenkin samalla elämän ihmeellisyyden.

Elämä jatkuu – niillä, keillä jatkuu, minkä jatkuu – mutta menetys on ikuinen. Suremisen tapoja ja prosesseja on monenlaisia, mutta olen melko varma, että paras tapa käsitellä menetystä ei ole ainakaan sen arvon mitätöinti tai lopullisuuden kieltäminen. Päinvastoin.

Jos suru ja kuolema otettaisiin tosissaan, eikä niitä lakaistaisi päivien–viikkojen hygienia-ajalla pois mielistä ja allakoista, näyttäisivät elämätkin toisille. Uskon, että kuoleman ja nimenomaan oman kuolevaisuuden ottaminen tosissaan olisi paras ponnekaasu myös vallankumouksille. ”Kerran täällä vain eletään”, sanotaan, mutta silti uskotaan elävämme loputtomiin. ”Onhan meillä aikaa” rehvastellaan, kun siirretään jokin asia tulevaan – vitut ole, tekisi mieli usein sanoa.

Surun ja kuoleman vakavasti ottaminen näyttäisi vastaansanomattomasti myös elämän arvon, hetken ohikiitävyyden ja sen, mikä elämästä tekee arvokkaan. Siksi suru on potentiaalisesti vaarallista yhteiskuntajärjestykselle ja valtaapitäville, koska se voi saada kysymään mitä perustavimmanlaatuisia kysymyksiä ja pohtimaan kuolemantosissaan sitä, mikä on viime kädessä arvokasta.

Surun vakavasti ottaminen olisi myös tunteiden ottamista vakavasti. Sen, että ne ottavat aikansa ja että niille pitäisi se aika antaa. Ihmisen moottori toimii paremmin vapaasti hengittävänä kuin turboahdettuna.

Niin pitkään on ”järkeä” ylistetty ohi tunteen, vaikka suurin osa niin sanotusta järkeilystämme – miksi sitä luulemme – perustuu tunteelle. Ensin ”koetaan vahvasti”, sitten keksitään perusteet. Todellisuudessa ihminen useammin keksii perusteita tunteilleen kuin muka luo tunteensa loistavan järkeilynsä tuloksena. Tämä on tavallaan aika kiusallista ihmiselle, joka kuvittelee häikäisevällä järjellään ratkovansa maailman ongelmat, vaikkei ymmärrä edes itseään.

Järkiparka, johon niin usein vedotaan, on pahasti aliedustettuna tässä maailmassa. Järkeä raatelevat ja torsoavat eniten juuri ne, jotka usein liikuttavan tosissaan kuvittelevat järkensä ja sitä myötä itsensä olevan muihin nähden ylivertainen ja erehtymätön, koneen kaltainen, jumalan kaltainen. (Kyllä te tiedätte, ketkä.)

Tämä on järjen puolustuspuhe – järjen, joka myöntää ja ottaa huomioon sekä vajavaisuutemme että moniulotteisuutemme ihmisinä.

Nykyinen tapamme hahmottaa asioita viittaa kintaalla tunteille ja sen kyllä huomaa. Tunteista kyllä puhutaan ja siihen vieläpä kehotetaan (en osaa vielä eritellä mikä, mutta joku näissä kehotuksissa miltei järkiään tökkii), mutta hyvin pinnallisella tasolla ja säilyttäen kuvan ihmisestä, jonka pitäisi kyetä toimimaan myös tunteista erillään – aikamoista sielun tappamista, eikä ainakaan millään tapaa radikaalia tässä ajassa ja maailmassa.

Ihminen on suorastaan säälittävässä määrin järkeä vailla. Siksi ihmisen ei kannattaisi kuvitella järjestään liikoja, vaikka sitä tietenkin tulisi käyttää parhaansa mukaan. Viisaus viihtyy tosi huonosti itseriittoisuuden ilmapiirissä. Se viihtyy aika huonosti myös itsensä kieltävässä, itselleen sokeassa ilmapiirissä.

Suru voisi muuttaa maailman, jos sen vain annettaisiin. Surusta kumpuavat niin viha kuin rakkauskin, molemmat yhtä suurella oikeudella. Tunteita ei pitäisi nähdä pelkästään yksityisasiana eikä varsinkaan ongelmana. Tällaisen tukahduttavan häveliäisyyden sijaan niitä pitäisi juhlia ja arvostaa. Parhaimmillaan suru ohjaa säilyttämään, jakamaan ja jatkamaan jotain siitä, mitä menetimme.

Lainaan vielä Milsteinin luentokutsua:

[Suru] on tunne, jolla on voimaa lyödä säröjä yhteiskunnan rakenteeseen. Etenkin aikana, jolloin suuria joukkoja ihmishenkiä on on jätetetty suremisen ulkopuolelle, herkkyys ja lempeys toisiamme kohtaan, sekä julkinen suru menetetyistä elämistä on yksi perusteellisimmista yhteisen vastarinnan muodoista.”

Minä olen ihan helvetin surullinen, mutta juuri se saa minut jatkamaan. Se, että minua on rakastettu, saa minut rakastamaan.

Np. Rudimentary Peni – ¼ Dead

”Three quarters of the world are starving
Three quarters of the world are starving
The rest are dead
The rest are dead”