Monthly Archives: May 2018

Suomalainen yhteiskunta tapattaa diktatuurien vastustajia

Behdad on tamperelainen kurdi, joka pakeni vuonna 2009 Suomeen Iranista, koska Iranin hallituksen vastustajana hänen henkensä on lähtömaassaan vakavasti vaarassa. Nyt hänet ovat lähettämässä takaisin Iraniin samat tahot, jotka väittävät vastustavansa diktatuureja.

Behdad on oppinut sujuvan suomen kielen, ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen, ystävystynyt liudan ihmisiä kanssa, työskennellyt uuraasti ja kantanut veroja Tampereelle ja Suomeen kymmenen vuoden ajan. Behdadia kuvaillaan ystävälliseksi ja avuliaaksi, palautusta vastustavasssa adressissa myös avarakatseiseksi ja ahkeraksi.

Maanantaina 21. toukokuuta Behdad otettiin kiinni ja vietiin turvasäilöön. Nyt häntä uhkaa hirttotuomio Iranissa, sillä suomalaiset viranomaiset haluavat karkottaa hänet takaisin Iraniin, jossa hirttotuomiot ovat arkipäivää. Amnestyn mukaan Iran teloitti toiseksi eniten ihmisiä vuonna 2017 Kiinan johtaessa kyseenalaista skabaa. Jo Suomen perustuslain 9. pykälän mukaan ”ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.” Behdadia ei ainoastaan uhkaa, se on päivänselvää.

Iranissa ei tokikaan ole juuri nyt käynnissä sotaa, mutta siellä on tukevasti vallassa äärikonservatiivinen hallinto, joka kohtelee arvostelijoitaan kuin pahinta saastaa. Tänä keväänäkin on Iranin hallinto murhannut kurdiaktiiveja. Eikä ole pitkä aika, kun muuan maahan palannut – uhkarohkeasti vanhempiaan auttamaan, mikä voi olla sangen vaikea käsittää monelle nykysuomalaiselle – Iranin kurdi kidutettiin kuoliaaksi. Pakkopalautettavan tie on luultavasti vielä karumpi.

Pohjois-Koreassakaan ei ole sotaa. Mutta kuinka moni suostuisi palauttamaan Pohjois-Koreasta karanneen Pohjois-Korean diktatuurin vastustajan takaisin? Millä tapaa Iran on ”parempi”?

Haistan tekopyhyyttä.

Tekopyhyysväitteet tai mikään inhimilliseen, eettiseen tai rationaaliseen syyhyn vetoaminen tuskin näin julman päätöksen tekijöitä ja toimeenpanijoita saati kannattajiaan liikuttavat, heidän suurin ilonsahan on juuri heidän pohjaton julmuutensa, mutta noudattaisivat edes omia lakejaan. Vaikka mitäpä lainkäyttäjät itse olisivat perustavimmasta laistaan aikoihin välittäneet… Tämä on nähty useaan otteeseen myös muun muassa työttömien kohtelussa. Lakikirjalla kyllä lyödään muita päähän, mutta sen jälkeen sillä pyyhitään oma perse.

Otetaanpa vielä alusta. Behdad, joka vastustaa diktatuuria käytännön ruohonjuuritason toiminnalla eikä suinkaan nettipalstoilla päissään räyhäämällä (kuten monet suomalaiset, jotka samoin väittävät tekevänsä), on hengenvaarassa Iranissa ja toki myös siksi, että hän kuuluu kurdivähemmistöön.

Nyt siis suomalaiset islamin poliittis-konservatiivisen ääritulkinnan vastustajiksi itseään kutsuvat tahot ovat lähettämässä näiden todellista vastustajaa ”vastustamiensa” murhattavaksi Iraniin. Varsinainen logiikan riemuvoitto.

Tämä ei kuitenkaan ole niin paradoksaalista kuin äkkiä näyttäisi, sillä tietenkin konservatiiviset nationalistit ajavat maasta riippumatta prikulleen samoja arvoja ja samankaltaista yhteiskuntaa – konservatiivista nationalismia. Siis ne tahot, jotka väittävät vastustavansa sitä, toimivat käytännössä päinvastoin.

Eikä se ole ihme. Poliittinen ura, mammona ja maine maahanmuuton vastustajana on taattua, helppoa ja houkuttelee. Poliittiseen eliittiin on jo pitkään singahtanut moni penaalin kaikkea muuta kuin terävin kynä, kun vain on osannut toistella (ei ehkä niin väitetyn terävien, mutta häikälemättömien kyllä) johtajiensa rasistisia, epä-älyllisiä ja ihmisvihamielisiä lauseita. Palkinnoksi hän on lisäksi saanut samanmielisten kuoron vakuutuksen siitä, että on syntyperänsä vuoksi jotenkin muita parempi ihminen, ansio kai sekin (not).

Tässä pelissä mikä tahansa aate, ideologia, ihminen tai ihmisryhmä on vain pelinappula. Niin toimii fasismi, jonka ideologian voitokkuus on kapitalismin tavoin sen alituisessa muuntautumiskyvyssä (ja heikkous totaalisessa periaatteettomuudessa, voitaisiin toisaalta todeta).

Moni ”ihan tavallinen ihminen” kysyy, miksi. Miksi viranomaiset toimivat näin? Moni to(d)istelee itselleen enemmän kuin toisille, että ihan varmasti on jokin hyvä syy. Onhan oltava? Moni pakenee oman ajattelun vastuuta ”viraomaiset hoitaa” -jargoniin, osa rauhoittaakseen omaatuntoaan, osa verhotakseen sadistiset mielihalunsa keskiluokalle tyypilliseen kylmän byrokraattisen murhaamisen ihailuun. Motiivit ovat kuitenkin toissijaisia lopputuloksen kannalta ja ihan kaikkien kannalta.

Luotto viranomaisiin on Suomessa aina ollut pelottavan sokeaa. On sekä kylmäävää että typerryttävää, että kaikesta viranomaistoiminnan kritiikistäkin ollaan into pinkeänä luopumassa auktoriteettiuskovaisten kehäpäätelmään ”jos he toimivat näin, sen täytyy olla oikein” nojaten. Se tekee mahdottomaksi edes kysyä, toimiiko viranomaistaho oikein. Pienempi murhe on tällaisen epälogiikan totaalinen typeryys. Suurempi murhe on, että se antaa rajattoman vallan kulloisillekin vallankäyttäjille.

Näyttäkää yksikin asia, mitä hän on tehnyt väärin”, vetosi Behdadin veli viranomaisin mielenosoituksessa.

Ei ole näytetty, koska ei ole mitään näytettävää. Prosessi yritetään vain runnoa läpi pikavauhtia, että sen laillisuutta saati eettisyyttä ei ehtisi kukaan edes tutkia, saati julkisuudessa arvioida. Näin on toimittu ennenkin ja näin tullaan toimimaan jatkossakin, ellei kukaan puutu asiaan.

Ottamatta tässä kantaa siihen, pitäisikö kielitaidon tai verojenmaksun olla kriteerejä sille, saako ihminen säilyttää henkensä (ja otettakoon kuitenkin: ei helvetissä pitäisi olla), ei Behdadin elämästä Suomessa ole löydettävissä mitään moitittavaa puhumattakaan siitä, että se ”oikeuttaisi” lähettämisen varmaan kuolemaan.

Maahanmuuttoviraston, maahanmuuttoon entistä kovempia rajoituksia ajavien poliitikkojen, niitä vaativien ihan tavallisten kansalaisten ja palautuksia ihan vaan työn nimissä toteuttavien poliisien kädet ovat yhtä kaikki veressä. Niin ovat myös kaikkien niiden meistä, jotka seuraamme tapahtumia hiljaisina.

Yhtä kaikki tästä kaikesta voidaan tehdä vain yksi johtopäätös sen ilmeisimmän, brutaaleimman ja epäinhimillisimmän lisäksi: suomalaisten ”islamismin vastustajien”, olivat he sitten poliitikkoja, heidän kannattajiaan, viranomaisia tai hullujen määräysten toimeenpanijoita, päämäärä ei ole vastustaa yhtä maailman hirveimmistä diktatuureista ja hallituksista. Toimintansa perusteella he päinvastoin vaikuttavat kannattavan sitä. Eivätkä vain vaikuta, vaan mitä konkreettisimmalla ja hirveimmällä tavalla kannattavat.

Tämä mies on omalla elämällään antanut sellaiset näytöt yhteiskuntakelpoisuudesta ja kyvystä kantaa vastuu toimeentulostaan, toisten huomioimisesta ja auttamisesta puhumattakaan, että jos niillä ei lunasta ihmisoikeuksista primääreintä, eli oikeutta säilyttää henkensä, on pakko kysyä, että miten ihmisen on täällä elettävä välttääkseen kuolemantuomion? Tästähän johtuu myös miettimään, että milloin tämä voidaan ulottaa koskemaan meitä kaikkia, kommentoi muuan Behdadin hyvin tunteva, kantahervantalaiseksi itsensä luokitteleva mies tapausta.

Vetoan ammattiliittoihin, joiden laajassa jäsenkunnassa tiedän olevan syvässä oikeudenmukaisuuden tunnossa ja sen mukaan eläviä ihmisiä. Vetoan kirkkoon, koska se on osoittanut inhimillisyyttä samankaltaisissa tapauksissa kohtaamastaan kritiikistä huolimatta, toisin kuin monet muut jähmeät instituutiot. Vetoan kaikkiin maan marttakerhoihin ja höntsäporukoihin samasta syystä. Vetoan esiintyviin artisteihin ja muihin taiteilijoihin.

Vetoan yksittäisiin ihmisiin: jos ei Behdadin kohtalo kiinnosta, niin omasi luulisi kiinnostavan. Jos ei omasi, niin ehkä äitisi, ukkisi, lapsesi, kumppanisi, ystäväsi kohtalo. Kaikki, mikä yhteiskunnan siunauksella voidaan tehdä yhdelle meistä, voidaan tehdä myös sinulle tai läheisellesi.

Vaikka ei kiinnostaisi ns. vittujakaan se, mitä tapahtuu tällä hetkellä palautettaville henkilöille, niin luulisi kiinnostavan oma perse. Se, mikä voidaan tehdä mielivaltaisesti nyt yhdelle ihmisryhmälle, tehdään seuraavaksi jollekin toiselle. Jos luulet olevasi turvassa, olet mitä luultavimmin väärässä. Poliittiset suhdanteet ja vainojen kohteet muuttuvat, mutta ihmiselämä on yksi ja ainutkertainen.

Ja voipa tulla sekin päivä, että kätensä vereen tahranneet joutuvat yhteiskunnalliseen vastuuseen teoistaan. Jos ei heitä muu kiinnosta, niin tämän luulisi kiinnostavan.

Lisää Behdadin tapauksesta ja sen etenemisestä voi lukea esimerkiksi Behdad vapaaksi –fesesivulta.

Lisäys 2.6.2018: Mainittu perustuslain 9. pykälä kieltää palauttamisen vaarallisille alueille, mutta varsinainen palautuskielto on ulkomaalaislain 9. luvussa, 147§: “Ketään ei saa käännyttää tai karkottaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi, eikä alueelle, jolta hänet voitaisiin lähettää sellaiselle alueelle.”

Huumorintajuttomuus on uusi musta

…ja mustahan on helvetin hyvä väri.

Yritän tässä sanoa, että huumorintajuttomuushan on ihan tavoiteltavaa silloin, kun “huumoria” käytetään vallankäytön välineenä. Huumori-parkaan kun useimmiten vedotaan tällaisissa alhaisissa tarkoitusperissä, vaikka sitä voisi käyttää briljantisti myös vallan purkamiseen (ja onneksi käytetäänkin koko ajan myös siihen).

Raiskatessa ropisee. Vitsi vitsi. Naurattaa joo ihan vitusti.

Jo puolisen vuotta #metoo-kampanjaa oli joillekin liikaa. Ylilyönti, väärä sävy, ne tärkeämmät aiheet, byää. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Suuresti hämmästytti myös se, miten laajalti seksuaalinen häirintä miellettiin flirtiksi ja rajanveto siihen nähtiin vaikeaksi, vaikka vain toisessa näistä kysymys on vallankäytöstä. Siinä, missä flirtti on muun muassa toisen huomioimista ja ilahduttamista, on seksuaalinen häirintä sitä, että jollekin “näytetään paikka”, eikä se ole mikään mukava paikka. Miten on edes mahdollista sotkea kahta näin totaalisen eri asiaa keskenään? Nehän ovat toisilleen miltei vastakkaisia! No, sotku kertoikin olennaisen joidenkin tahojen flirttikäsityksistä. Jos ei näe, tuottaako oma toiminta toisille nöyryytystä ja ahdistusta vai iloa ja voimia, niin se ei kyllä ole kampanjan vika.

Toki #metoo-kampanjaan sisältyi myös ongelmia, joista suurimpana nähdäkseni se, että kunnia sen alkuunpanemisesta siirtyi rikkaalle valkoiselle staralle sosiaalityöntekijä Tarana Burken sijaan. Burken ruohonjuuritason liike oli alun perin tarkoitettu auttamaan köyhiä, hyväksikäytön uhreiksi joutuneita ruskeita ja mustia lapsia ja nuoria, mutta kukapa heistä olisi ollut kiinnostunut. Lisäksi monia kampanjaan osallistuneita on parjattu siitä. Tällöin, jos he vieläpä ovat jääneet vaille tukea, on heidän kohdallaan osallistuminen ollut vain yksi uusi nöyryytys lisää. #Metoo-kampanjan positiiviset seuraukset ovat kuitenkin ylittäneet moninverroin sen ongelmat.

Naiset ja muut ei-miehet ovat kautta aikojen nähneet valtavasti vaivaa, jotta syrjivää ”huumoria” harrastavien henkilöiden ei tarvitsisi joutua vastakkain oman tomppeliutensa kanssa ja nolostua siitä. Olemme suorastaan asuneet epämukavuusalueillamme, ettei tölvivien, kähmivien ja muuten ”hassuttelevien” henkilöiden tarvitsisi ajatella sellaista ikävää ajatusta, että he toimivat alistavasti muita sukupuolia kohtaan – tahallaan tai vahingossa, mutta aina vuosituhantisen patriarkaalisen paskaperinteen suomalla oikeudella, sen sokaisemina tai sen turvin. Huumorin varjolla on käyty myös käsiksi, koska hei, kuka nyt leikistä suuttuisi.

Vaikka olisimme kuinka rohkeita, olemme silti usein pakottaneet hymyn naamallemme tilanteissa, jotka kaikkea muuta kuin naurattavat. (Sikäli kun emme myönnä tätä ja jatkamme myötänauramista, olemme ehkä menettäneet osia itsekunnioituksestamme lopullisesti.) Olemme olleet muka huomaamatta jotain meitä ehkä kipeästikin loukkaavaa käytöstä tai puhetta, koska niin vain on helpompaa.

Olemme teeskennelleet, että ei tunnu missään. Olemme toistelleet, että ”ei mulle vaan kukaan mitään”, ettei meitä kaiken muun lisäksi vielä syytettäisi tapahtuneesta – tai mikä pahinta, herkiksi ja huumorintajuttomiksi. Ja koko ajan se kaikki on syönyt meitä sisältä. Säälittävimmillämme olemme kiistäneet toistemme kokemukset kerätäksemme hyväjätkäpisteitä. Nyt tämä kulttuuri on ensimmäistä kertaa murtumassa mainstreamin tasolla.

Miksi urpoja piti sitten alunperinkään kääriä pumpuliin?

No ensinnäkin siksi, että usein erityiskohtelua saava on ollut meihin nähden ylemmässä asemassa, vähintäänkin yhteisön suojelema. Usein se on ollut ainoa vaihtoehto selviytyä arkisissa ympäristöissä: koulussa, töissä, missävaan. Emme ole uskoneet saavamme keneltäkään tukea niissä tilanteissa, joten olemme purreet hammasta ja selviytyneet.

Leffapuolen omat kohut osoittivat hyvin, miten hierarkkiset valta-asetelmat tuottavat tilanteita, joissa asetelmassa alempana olevilla ei ole mitään realistista mahdollisuutta sanoa, että ”mulle riitti”. Eikä olekaan niin kauan, kuin yhteisö ei tuomitse seksismiä ja sovinismia, vaan niistä päin vastoin palkitaan.

Toisekseen tumpeloiden pumpulointia on harrastettu siksi, että kaikki “urpot” eivät ole olleet totaalisia urpoja, koska seksistinen ja sovinistinen paskakulttuuri on tunkeutunut kaikkialle, kaikki me olemme siinä kasvaneet. Joskus urpouksia laukoneet ovat olleet myös enimmäkseen kivoja ja fiksuja ystäviämme ja on tosi ikävää käydä huomauttelemaan heille. Ehkä silti pitäisi.

Jos on elänyt ikänsä pehmusteessa, jossa ”alemmat sukupuolet” pehmentävät kaiken luomakunnan kruunulle mieluisaksi, on vaikea oppia näkemään, milloin menee överiksi. Varsinkin on vaikea ymmärtää, miksi kukaan vapaaehtoisesti nielisi mitään paskaa. Ovatko ne (ei-miehet) masokisteja, nössöjä vai sekä että? Olisivat sanoneet, että haittaa!

No, nyt on puolen vuoden ajan opeteltu sanomaan.

Paitsi ensimmäistä kertaa elämäni aikana, myös ensimmäistä kertaa ihmiskunnan lähihistoriassa näyttää siltä, että seksistis-sovinistinen urpokulttuuri on jäämässä vähemmistöön, että siitä on tulossa vähän vanhanaikaista ja vähän noloa. Se on ihan mahtavaa etenkin kaikkien tämän päivän lasten ja nuorten kannalta. En olisi itse uskaltanut lapsena ja teininä haaveillakaan mistään näin mahtavasta.

Olen helvetin iloinen.

Kun minua reilu kymmenkesäisenä lapsena alettiin ympäristön toimesta työntää genreen ”nainen = alempi ihminen”, mietin, että ei auta kuin kovettaa itsensä, olla aina vain kovempi. Päätin siedättää itseäni kaikelle paskalle niin paljon, että se ei tunnu enää missään. Se oli typerää, mutta se oli ehkä ainoa vaihtoehto. Tavallaan se toimi. Selvisin. Sain paljon hyväjätkäpisteitä.

Ei kenenkään pitäisi silti joutua tekemään niin itselleen. Siinä samalla terrorisoi itseään olemaan huomaamatta, mikä tuntuu pahalta, terrorisoi omia mahdollisuuksiaan puolustaa itseään. Toivon, ettei kenenkään tämän päivän lapsen tarvitsisi enää turruttaa itseään seksismille ja sovinismille. Että huominen olisi edes sen asian suhteen hieman valoisampi.

#Metoon aikana olemme opetelleet puolustautumaan kollektiivisesti. Se on totaalisen eri asia kuin yrittää yksin yksityishenkilönä käydä valtarakenteita vastaan. Se on ollut vaikuttavaa, koska kollektiivinen voima on vaikuttavaa.

Siksi se on pelottanut valtaa.

Puoli vuotta ”nyt riittiä” on ollut liikaa joillekin miehille, jotka ovat kyselleet, ”onko #metoo mennyt liian pitkälle”. On varmaankin, jos on sitä mieltä, että tasa-arvo voi mennä liian pitkälle. Siis jos ajatellaan tasa-arvoa pylväsdiagrammina niin, että on miehet ja sitten ne kaikki muut. Ja että pitäisi jättää jokin sellainen säällinen rako miesten ja muiden väliin, ettei tasa-arvo menisi liian pitkälle. Jos se akkapalkki lähestyykään uhkaavasti ukkopalkkia, niin liian pitkälle on menty.

Jos ei ajatella tasa-arvoa pylväsdiagrammina vaan valtarakenteiden purkamisena, niin vaikea nähdä, milloin tämä työ olisi mennyt liian pitkälle. Niin kuin että hei, nyt loppuu se! Tämän linnakkeen säästätte! Akat perr-kele!

Haluaisin uskoa, että suurin osa näistä liianpitkälle-miehistä on vain vilpittömän kuumottuneita siitä ajatuksesta ja fiiliksestä, että vittu, me ei ihan oikeasti tiedetä miten pitäisi käyttäytyä. He ovat tehneet tästä vain väärän johtopäätöksen – sen sijaan, että avaisivat korvansa ja miettisivät, että mitenköhän sitä sitten kannattaa käyttäytyä, totesivat, että keskustelu on mennyt liian pitkälle.

Useinhan tämä ”liian pitkälle” yhteydessä kuin yhteydessä tarkoittaa, että keskustelu on alkanut horjuttaa joitakin valta-asemia tehden niitä miehittävien henkilöiden olon tukalaksi. Koskee sivumennen sanoen myös viime aikojen keskustelua kulttuurisesta omimisesta.

Siispä defenssit pystyyn. Kuten: vähän nyt huumorintajua hei!

Paitsi että olen ainakin itse erittäin mielelläni ”huumorintajuton”, sikäli kun sillä tarkoitetaan henkilöä, joka ei jaksa nauraa sen enempää seksistiselle kuin rasistiselle, homofobiselle tai ableistisellekaan huulenheitolle.

Mille sitten nauraa?

Siinäpä onkin mietittävää, jos ainoa huumori on ollut sortava huumori.

Np. Night Witch – Girl Code

Sata vuotta luokkasotaa – eikä loppua näy

Tänä keväänä tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomessa käytiin ensin sisällissota ja siihen päälle suoritettiin köyhänkansanmurha. On tarpeetonta korostaa, että ”verinen sisällissota” ja että ”kaikki osapuolet syyllistyivät julmuuksiin”  – sota nyt yleensä on veristä ja julmaa. Sodan päätteeksi tehty kansanmurha laajamittaisine vankileireineen ja kenttäoikeuksineen on se, joka teki vuoden 1918 sodasta poikkeuksellisen. Mitä tulee Eurooppaan, on keskitysleiri aito suomalainen innovaatio.

Historia ei taivu yksinkertaistettavaksi niin, että jälkeenpäin voitaisiin varmuudella todeta, että miten asiat olisivat kehittyneet, jos ne olisivat kehittyneet toisin. Toisenlaisten historiallisten todellisuuksien kuvittelu on tiukasti oman kapean todellisuutemme rajaama. Se usein totena hoettu spekulaatio, että Suomi olisi osa Venäjää, jos punaiset olisivat voittaneet, luotiin valkoisten tarpeisiin oikeuttamaan julmuuksia. Valkoisille propagoitiin, että nyt soditaan venäläisiä vastaan. Suomalaisista työläisistä tehtiin ”punaryssiä”, olisihan monista valkoisistakin kuulostanut pahalta lähteä lahtaamaan ihan vain suomalaisia työläisiä lapsineen.

Naisia, lapsia tai raskaana olevia ei todellakaan säästelty, vaan haluttiin eugenistisin perustein nimenomaan hävittää. Suomessa tapettiin, raiskattiin, kidutettiin ja poljettiin suohon ihmisiä aina pikkuvauvoista muoreihin. Valkoiset halusivat ”vapauttaa” maata punaisesta ”saastasta” ja anarkian turmeluksesta, tässä hieman ideologian taustoitusta suoraan vuodelta 1918. Sen katsottiin vaativan kovat ja julmat otteet. Sisällissodassa ei joka tapauksessa taisteltu itsenäisyydestä, eivätkä punaiset sitä vastustaneet. Punainen Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden joulukuussa 1917 – kännissä vai läpällä, sitäkään emme voi varmaksi tietää, mutta tunnustanut kuitenkin. Sen sijaan monet punaiset naiset kyllä taistelivat sisällissodassa paitsi leivästä myös vertaisuudestaan, ihmisarvostaan ei-miehinä.

Propaganda kuuluu sotaan, mutta on huolestuttavaa, että sata vuotta sisällissodan jälkeenkin tapahtuneesta esitetään niin laajalti ”vapaussota” -tulkintaa. Se, että suvussa oli valkoisia, on paska selitys. Itsellänikin on, korpikommunistien lisäksi, suvussa myös Tamperetta tamperelaisista ”vapauttaneita” valkoisia ja Elias Simojoen ystäviä. Ei se silti ole millään tapaa estänyt minua muodostamasta omaa näkemystäni siitä, mikä on oikeus ja kohtuus, eikä punaisten kohtelussa ollut häivähdystäkään kummastakaan noista. Valkoisten suhtautuminen punaisiin oli yksinomaan väärin, vaikka he kuvittelivatkin olevansa oikeassa ja hyvällä asialla. Voin ymmärtää sellaisen näkemyksen kehittymistä siinä ympäristössä kuin se on kehittynyt, mutta en koskaan hyväksyä. Joskin, minun hyväksymiseni ja hyväksymättä jättämiseni historian jatkumon tästä pisteestä ovat yhdentekevää jälkiviisastelua.

Jostain syystä vaatimus, että oman sukuhistorian painolasti ei saisi vaikuttaa ideologisesti, tuntuu julkisessa keskustelussa koskevan vain punaisten jälkeläisiä. Luokkasotaa muistelevien pitäisi ”antaa jo olla”, ”ei kantaa kaunaa”, ”rypeä katkeruudessa” ja niin edelleen. Mutta miten antaa anteeksi sellaista, jota ei ole anteeksi edes pyydetty? Henkilökohtaisessa elämässä se voi onnistua, mutta yhteiskunnallisessa mielessä vaatimus on vähintäänkin omituinen. Koska näkemykset sodasta ja sen syistä eroavat jo nimityksistä lähtien, anteeksiantamiseen vieläpä ilman -pyyntöä ikään kuin sisältyy ajatus, että taivutaan vastapuolen tulkinnalle. Ja se onkin sitten ihan oikea ongelma. Sovintoa ei (valkoiselle) valheelle rakenneta.

Jos yhteiskuntarauhan nimissä aletaan muuttelemaan historiaa voittajan eduksi vielä ennestään, se rakentaa kyllä kaikkea muuta kuin rauhaa. Jos ei ymmärretä punaisen puolen syitä ja vaikuttimia luokkasodalle, vaan esitetään niistä epähistoriallisia karikatyyrejä, kieltäydytään näkemästä samoja syitä tässä päivässä. Historialla, jota ei tunneta eikä tunnusteta, on tapana toistua uudestaan. Vaikken henkilökohtaisesti odota tai kaipaa valtiolta instituutiona mitään, niin ihmettelen, miksei Suomi valtiona ole jo omien etujensa vuoksi ottanut mitään kantaa sadan vuoden takaisiin tapahtumiin puhumattakaan, että olisi järjestänyt jonkinlaista muistojuhlaa uhreille. Olisi voinut edes lisärahoittaa sotasurmien tutkimista, sillä tiedot sisällissodan julmuuksista ovat yhä edelleenkin puuttellisia. Kantaaottamattomuuskin on kannanotto.

Kaiken tämän valossa ei ole ihme, että välillä on puolin ja toisin esitetty arvioita, että ”parempi, kun ei olisi ollut koko sotaa”. Sota nyt sinänsä on aina hyvin monin tavoin perseestä ja synonyymi epäinhimillisyydelle, mutta näin toteaminen on paitsi luokkaa ”emme voi tietää, mitä sitten”, niin historian henkilöiden ja heidän motiiviensa aliarvioimista. Toisekseen se järjestelmällisesti kieltää kaikki ne tähän päivään asti ulottuneet positiiviset vaikutukset, mitä sodalla on myös ollut. En nimittäin jaksa uskoa, että Suomessa olisi tehty niinkään monenlaisia sosiaalisia uudistuksia muuten kuin uuden vallankumousyrityksen pelossa.

Uudesta vallankumouksesta tai työväenliikkeestä ei ole ollut aikohin vakavaa uhkaa vallanpitäjille, sellaista kyytiä työväestön oikeuksia poljetaan ja kerran rakennettua revitään alas. Porvariston käymä luokkasota jatkuu yhä kaikilla rintamilla – myös sillä ideologisella – eikä loppua näy. Väkivalta jatkuu erityisesti rakenteellisen väkivallan muodossa.

Lopuksi lainaan itseäni ja muistutan, että kansainvälinen vappu on alkujaan anarkistinen juhla, joka sai alkunsa taistelusta lyhyemmän työpäivän puolesta:

”Kahdeksan tunnin työpäivää vaatinutta ja 1. toukokuuta 1886 alkanutta yleislakkoa, johon osallistui Chicagossa satojatuhansia työläisiä, seurasi Haymarketin verilöyly 4. toukokuuta. Tuolloin poliisi hajotti kahdeksan tunnin työpäivää vaatineiden lakkolaisten mielenosoituksen. Tuntemattomaksi jäänyt taho heitti joukkoon pommin, joka surmasi molempia osapuolia. Kiistanalaisen oikeudenkäynnin jälkeen Yhdysvaltain viranomaiset hirttivät neljä anarkistista ammattiyhdistysaktivistia Chicagossa vuonna 1887. Vappua alettiin viettää heidän muistokseen.”

Yritetään muistaa. Ettei kaikkea tarvitsisi aloittaa alusta.

Kiitos heille, ketkä taistelivat meillekin parempaa elämää. Se taistelu jatkuu yhä.

Np. Hiljaisuus huutaa.