Monthly Archives: February 2018

Fasismin ja keskiluokan kohtalonyhteys – 13 linkkiä

Kautta aikojen fasismi on noussut pelottelemalla keskiluokkaa, niin nytkin. Niin sen ideologit kuin vankimmat kannattajatkin tulevat turvallisesta keskiluokasta. Fasismilla hyvin laveastikin ymmärrettynä ideologiana tai sellaisten kattokäsitteenä on tiettyjä piirteitä, jotka vetoavat nimenomaan keskiluokkaan. Tätä kautta tulee ehkä paremmin ymmärretyksi myös fasismin ja nationalismin yhteys, joka varsinkin Suomessa tahdotaan usein häivyttää. Yritän tässä raaputtaa hieman esiin sitä yhteistä maaperää, jonka fasistit ja keskiluokka jakavat.

1. Konservatiivisuus. Fasismin lupaama ”ennen oli hyvin, ennen takaisin!” vetoaa konservatiiveihin ja keskiluokka kannattaa tyypillisesti konservatiivisia arvoja.

2. Eronteko. Fasismi perustuu eron tekemiseen ja ylläpitämiseen: toisiin ”kansakuntiin” tai ”kulttuureihin”, väärämielisiin ”maanpettureihin” jne. Koko keskiluokan olemassaolo perustuu eron tekemiseen ja ylläpitämiseen suhteessa työväenluokkaan, koska se ei voi erottautua vain omistamalla (koska se ei omista tarpeeksi, ähäskutti). Tämä tapahtuu etenkin symbolisesti ”maun” kautta: mikä on hyvää ja huonoa makua ja kenellä sitä on tai ei ole. Luonnollisesti keskiluokalle tyypilliset piirteet edustavat hyvää makua ja työväenluokkaisiksi katsotut huonoa.

3. Normaalin ihannointi ja tavoittelu. Oikeastaan tämäkin liittyy erontekoon. Normaali tarvitsee aina ”epänormaalin”, siis ei-tavoiteltavan, ollakseen ”normaalia”, tavoiteltavaa. Yhteiskunnallisten konfliktien, jopa aivan pienimpienkin ihanteidensa (käytöksessä, ulkonäössä jne.) hylkäämisen, edessä keskiluokka on neuvotonta, hämmentynyttä ja närkästynyttä. Se toistelee kuin yhdestä suusta, “onko tuo nyt ihan normaalia”, “ei kukaan normaali toimi noin” ja niin edelleen. Ylimmäksi kaikista tavoitteista asettuu kirkkaasti tämä “normaali”, joka tietysti on jotain, mitä keskiluokka on ja jotain, mitä muut eivät ole, mutta johon näiden muiden tulisi kuitenkin pyrkiä. Fasismissa normaalia valvotaan viime kädessä eugeniikan keinoin. Suomikin valvoo normaalia eugeniikan keinoin muun muassa pakkosteriloimalla transsukupuolisia.

4. Luonnollistaminen. Tämä taas liittyy normaalin ylläpitämiseen. Kaikkea perustellaan, sillä, että se on tai ei ole ”luonnollista”. Luonnollinen on taikasana, joka pitää sisällään ajatuksen, että näin on ollut historian hämäristä ja näin on oleva, vaikka tämä käsitys olisikin vain kulttuurissa toisteltu myytti vailla sen kummempaa tieteellistä pohjaa (esimerkiksi: ihmisen käyttäytymisen perustelu kuvitteellisella luolaihmisellä). Useimmiten tähän “normaaliin” kuuluvat erilaiset pitkälti median ja koulutuksen kautta tuotetut luonnollistamiset, kuten “ihmisen perimmäinen luonto on olla itsekäs”, “ydinperhe on luonnollinen ja siksi paras perheen malli”, “tämä on paras mahdollinen järjestelmä” ja niin edelleen.

5. Kaiken näkeminen kaupantekona. Sen enempää fasismissa kuin keskiluokan sosiaalisessa kulttuurissakaan ei ihmisellä ole mitään arvoa sinänsä. Myös ihmissuhteet nähdään vaihtosuhteina, joissa on parempi jäädä plussan puolelle tai vähintäänkin päästä tasoihin. Keskiluokka ei tutustu, vaan verkostoituu. Toisiin suhtaudutaan välineellisesti, vrt. fasistien ”kenestä on maallemme hyötyä”. Myös keskiluokka jakaa ihmisiä mieluusti paitsi itselleen, niin yhteiskunnalle “hyödyllisiin” ja “hyödyttömiin” Keskiluokka sen koommin kuin fasistitkaan eivät ymmärrä myöskään, mikseivät saisi shoppailla itselleen hyödyllisiä kulttuurisia elementtejä: kaiken on oltava kaupan! Tämä näkyy molempien vimmaisessa halussa kerätä kulttuurista ja sosiaalista pääomaa sekä uskottavuutta hyödyntämällä “alaluokkien” ja ”marginaalien” kiinnostavia ominaisuuksia tai esittämällä niiden kokemuksia ominaan, ks. esimerkiksi saamelaisten kulttuurinen appropriaatio. Fasistit paitsi hyödyntävät alkuperäiskulttuureja oman myyttinsä pönkittämiseen, nappailevat muutenkin ideologiansa edistämiseen elementtejä sieltä sun täältä ja hyödyntävät härskisti erilaisten alakulttuurien keinoja ja estetiikkaa.

6. Muodon vaaliminen sisällön sijaan. Tämä näkyy esimerkiksi niin sanotussa pönttöliberaalien sananvapauskeskustelussa. Ei siinä mitään jos ajaa joukkomurhia, teloituksia ja raiskauksia, kunhan tekee sen salonkikelpoisesti, silleen ei-alaluokkaisesti. Erityisesti keskiluokkaiset toimittajat rakastavat takertua muotoon, joka siis ei ole vapaa, jotta joukkomurhien, teloitusten ja raiskausten ajaminen olisi vapaata.

7. Projisointi. Sekä keskiluokka että fasistit projisoivat puutteensa muihin: pienituloiset ovat ahneita, maahanmuuttajat kiittämättömiä, opiskelijat laiskoja, vähemmistöt huomionhakuisia, nuoret ja naiset ylimielisiä ja kaikki edellä mainitut tietenkin sietämättömän röyhkeitä.

8. Elämä väistämättömyyksien sarjana. Leif Sundströmin (Fasismi, 2007) mukaan eräitä fasismin tunnuspiirteitä ovat sen massaluonne ja subjektiuden eli tekijyyden katoaminen. Tätä asetelmaa tuottaa myös keskiluokkainen journalismi ja sen käsitys yhteiskunnasta ja kansalaisen paikasta siinä. Nykyisin tosin ihmistä hallitaan yhä enemmän tuottamalla halutunlaisia subjekteja kuin passiivisia objekteja. Sundström kirjoittaa:

”Ihminen vieraantuu itsestään ja alkaa elää arkipäivän realismin sanelemien ehtojen mukaisesti kieltäen mahdollisuuden positiivisempiin vaihtoehtoihin. Totalitarismin alkuna voi nähdä juuri utopian kieltämisen, vaikka toisaalta fasismin eräänä piirteenä voidaan pitää kansallisen utopian luomista.”

9. Auktoriteettiusko ja lainkuuliaisuus. Hyvää on se, mikä on hyväksi ylhäältä käsin määritelty. Yksittäisen ihmisen moraaliksi riittää noudattaa näitä määräyksiä. Siis, ajattelun ulkoistaminen valtiolle. Kärjistetyimmillään tällainen kuuliaisuus tarkoittaa Adolf Eichmannin kuuluisaa “tein vain työtäni” -argumentointia. Holokaustin – jonka muun muassa PVL kieltää – pääorganisaattori Eichmann sanoi oikeudenkäynnissä 1961 vain yrittäneensä toteuttaa velvollisuuksiaan. Omana aikanaan Eichmann ei toiminut valtiotaan ja sen yhteiskuntajärjestystä vastaan, vaan sen puolesta. Varmasti se oli hänelle myös taloudellisesti kannattavaa.

10. Kuviteltuun enemmistöön turvautuminen. Mä ja mun rassekaverit = kansa. Vrt. keskiluokan mä ja meidän kunnollinen naapurusto / harrastusseura / duuniporukka = kansa.

11. Itsestäänselvyydet ajattelun tilalla. Aidon älyllisen keskustelun – ylipäänsä kaiken älyllisyyden – vieroksuminen ja tekeminen mahdottomaksi erilaisten luonnollistusten toistolla ja keskustelukumppanin mitätöinnillä ja halveksunnalla. Halvinkin retorinen kikka voittaa aina aidon tiedonintressin.

12. Taiteen näkeminen välineenä. Ja halveksuminen itseisarvona. Pitää olla kunnollista kansallista identiteettiä pönkittävää taidetta, jolla voidaan myydä voileipiä, konsertteja, suklaata ja matkailua, ei mitään häiritsevää sotkua!

13. Itsensä kieltäminen luokkana. Molemmat haluavat esittää olevansa ”koko kansan” asialla, paitsi ettei kansaan tietenkään kuulu mikään epäilyttäväksi luokiteltu aines. Yhteiskunnissa on aina ollut sekä hallitsijoita että hallinnan kohteena olevia. Näiden väliin jää aina keskiluokka. Ja keskiluokka on se, joka ei tunnista eikä halua tunnistaa itseään, koska se tarkoittaisi samalla tietyistä etuoikeuksista luopumista. Usein se puolustautuu sanoen esimerkiksi, että “kaikkihan me olemme palkansaajia”. Jostain kumman syystä yksillä näistä palkansaajista vain pyyhkii paljon paremmin kuin toisilla. Neuvostoliitossa ei pitänyt olla muita kuin työläisiä, mutta jollain kumman tavalla toisilla meni paljon paremmin kuin toisilla. Suomea ei vieläkään nähdä luokkayhteiskuntana siinä missä esimerkiksi Britanniaa, vaikka “hyvinvointivaltion” asukkaista joka viides on köyhä. Erityisesti tässä tunnistamisprojektissa ovat epäonnistuneet erilaiset vasemman ja myös antiautoritaarisen laidan liikkeet. Niissä ei ole otettu kyllin vakavasti sitä, mikä luokan merkitys on käytännössä, eikä haluttu tunnistaa ja tunnustaa omia etuoikeuksia, koska se olisi kiusallista. Vahvasti työväenluokkaiseen asemaan itsensä sijoittavat Andy Anderson ja Mark Anderson piikittelevät osuvasti, vaikka brittikontekstista, pamfletissaan The Enemy Is Middle Class (1988) radikaalin vasemmiston kyvyttömyyttä tunnistaa keskiluokkaa, vapaasti suomennettuna näin:

“Lue mitä tahansa heidän julkaisuistaan ja huomaat, että heidän mielestään koko keskiluokka on miltei syyttömiä sivustaseuraajia luokkataistelussa, joka on ainoastaan “hallitsevan luokan” ja työväenluokan välillä. […] He antavat vaikutelman, että tietävät tarkalleen, keitä työväenluokkaan kuuluu, mutta “hallitseva luokka” näyttää olevan heille selittämätön ongelma.”

Andersonien mukaan suurin osa luokkateoreetikoista jättää huomiotta, että esimerkiksi opettajat ja sosiaalityöntekijät käyttävät luokkavaltaa. He myös irvailevat syyllisyyden tunteita kokevan keskiluokan yrityksille tulla otetuksi työväenluokkana muuttamalla käyttäytymistään, pukeutumistaan tai puhetapojaan – tai muuttamalla työväenluokkaisille alueille:

”vaikka heillä ei koskaan tule olemaan kokemusta siitä, mitä on olla työväenluokkaa, koska heillä on miltei aina myös mahdollisuus päästä pois […] heillä on aina rikas isi ja/tai äiti auttamassa […] heillä on aina mukava turvapatja, jolle pyllähtää.”

Minulta on usein kysytty, että mistä sitten erottaa, onko joku keski- vai työväenluokasta. Mitä yksilöihin tulee, vastaan Andersonien tavoin, ettei se ole kovin kiinnostavaa, mutta esimerkiksi tuosta.

Ehkä vielä laajemmin omien etuoikeuksien kieltäminen kuvaa tunnusomaisesti molempia. Etuoikeuksia ovat tässä maailmassa taloudellisten etuoikeuksien lisäksi esimerkiksi cis-sukupuolisuus, niin sanottu valkoisuus, vammattomuus, terveys, Suomessa suomi äidinkielenä ja niin edelleen. Lupaan palata aiheeseen “kuinka tunnistaa fasismi” vielä uusista näkökulmista.

Aurinkoista Mäntsälän kapinan alun vuosipäivää vaan kaikille.

Np. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Electricity

Aivomme ovat sidotut

Taisi olla Henry Ford kun aikanaan totesi, että jos jengi tajuaisi, miten rahaa luodaan, vallankumous alkaisi saman tien. No, ei mitä ilmeisimmin ole tajunnut vieläkään. Raha nähdään niukkana resurssina ja ikään kuin luonnonvarana, vähän siten kuin pitäisi nähdä raakaöljy, vaikka se on kaikkea muuta.

Yhteiskunnallista keskustelua leimaa muuan helvetin turhauttava virheellinen hajatelma, jonka voisi tiivistää näin: se on arvokasta mikä on kallista, jos joku on rikas hän on sitä varmaan syystä, jos joku saa huonoa palkkaa hän saa sitä varmaan syystä, tiivistettynä raha on siellä missä pitääkin ja siihen on sopeutuminen. Siis eräänlainen vallitsevien valtasuhteiden luonnollistaminen ja sementointi yhdellä historiallisella, puuttellisella abstraktiolla, rahalla. Raha kuvaa valtasuhteita ollen niiden merkki. Itsessään se ei ole mitään, ei tahdo mitään, ei pyri mihinkään. Sen sanominen, että valtasuhteiden muuttaminen ei onnistu, koska raha, on yhtä älytöntä kuin sanoisi, että ei voi muuttaa historiaa, jos ei ensin muuteta historiankirjoitusta. Okei, allegoria on hieman vajavainen, mutta saitte varmaan kiinni ajatuksesta.

Jengi menee ihan puihin, kun niille sanoo joku puku päällä, että ”ikävä kyllä meillä ei ole varaa”. Se vain ei pidä paikkaansa. Vuosisadan suurimman kusetuksen keskeinen uskonkappale kuuluu näin: on tehtävä totalitaristis-kapitalistista kuripolitiikkaa, koska valtio on ylivelkaantunut, koska julkinen sektori on tehoton, koska jengi on laiskaa ja saa liikaa liksaa ja tukia ja sitten on vielä ne maahanmuuttajat, sukupuolineutraalit liikennemerkit ja liito-oravat. Lupaan palata tähän aiheeseen myöhemmin syvällisemmin.

Kielen rajat ovat mielen rajat ovat maailman rajat.

Jos siis kielessä jokin asia, kuten nyt vaikka ”raha” tai ”jumala” on hyväksytty sellaiseksi, jolla voidaan perustella ihan mitä tahansa, niin aika helvetisti se rajoittaa sitä, mitä pidämme mahdollisena ja toivottavana. Jokaista rajoittavat fysiikan lait, mutta ”rahan lait” eivät ole mitään niihin verrattavaa, toisin kuin toisinaan tunnutaan kuvittelevan. Fysiikan lait ovat olemassa ilman ihmistäkin ja ilman sitä uskoiko niihin kukaan, rahan liikkeet eivät. Ihminen on pärjännyt hyvän aikaa ilman rahan keksimistäkin.

Samalla tavalla kuin joskus muinoin papit ”taivasta lähimpänä” olivat niitä, joiden sana määräsi, nyt samassa asemassa ovat rahaa lähinnä olevat. Saarnat ja päiväkäskyt tulevat samasta miljonäärien puhujanpöntöstä. Ja niitä uskotaan, koska?

On kuin jokin uskonkappale, että raha on siellä, missä sen kuuluukin olla ja sen ”pyrkimiseen” sinne jonnekin ja jostain pois ei ole mitään tehtävissä. Se on kuin luonnonlaki. Samaa logiikkaa monet käyttävät edelleen esimerkiksi näin: jos poliisi on brutaalin väkivaltainen, se on sitä varmaan syystä; jos yksityisyyttämme loukataan, se on varmaankin tarpeellista koska niin tehdään; jos joku maankolkka on köyhä, niin joutaa ollakin; jos joku saa potkut, niille oli varmaan hyvä syy; jos muija sai turpaan, niin varmasti oli hyvä syy sillekin. Eli mitään ei loppujen lopuksi voi arvostella, koska oikeutus on se, että asiat ovat sinänsä jotain. Herra Humen giljotiinilla olisi töitä.

Tällaisella epäajattelulla kuitenkin perustellaan nykyään ihan hemmetisti juttuja, ja eipä sillä, on perusteltu varmaan ennenkin. Orja on orja, koska on. Naiset ovat nyrkin ja hellan välissä, koska kuuluvat sinne. Eläimet ja lapset eivät tunne kipua, koska eivät nyt vain tunne. Ja niin edelleen. Ei herrajumala meillä Suomessa ole varaa kaikille vesiklosettiin!

Paitsi että joskus muinoin ajateltiin olevan, kun näet joskus on eletty sellaistakin edistyksen aikaa, että ajateltiin kaiken menevän eteenpäin ja olevan mahdollista. Ei taantumuksen aikaa niin kuin nyt, että yritetään repiä hajalle kaikki se vähäkin, mitä on jäljellä – ja kaverilta pois kanssa. (Toinen juttu sitten, ettei se vesivessa ollut ehkä noin ekologisessa mielessä kovin edistyksellinen.) Tulevaisuus ei näytä tarjoavan yhtään mitään parempaa, pelkkää eri tuhon kehityskulkujen kiihtymistä sekä totalitaristisen valtion ja fasististen liikkeiden nousun. Yey.

Miksi näin? No muun muassa siksi, että aivomme ovat sidotut.

Raha symbolina on oikeutus itsessään ja määrittää kaikkea, mitä pidämme mahdollisena. Siihen on sidottu kaikki inhimillinen ja enemmänkin, kaikki maailmassa: mitään ei ole sen ulkopuolella. Raha on erehtymättä aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Raha on oikeudenmukainen, raha on puolueeton, raha on neutraali, raha on kaikkitietävä, raha on hyvä. Raha on jumala.

Tuskin mihinkään muuhun asiaan liittyy nykyisin yhtä vahvaa kohtalonuskoa kuin rahaan ja rahajärjestelmään. Olemme täysin sokeita sille, ettei mahdollisuuksien maailma ole oikeasti rahasta kiinni, koska arkijärkemme kertoo muuta. Meidän mahdollisuutemme ovat hyvin perkeleen paljon kiinni juuri siitä, paljonko meillä on rahaa ja se on aivan totta. Tämä kokemus ei valehtele, mutta homman clue onkin siinä, että on sinänsä lähinnä poliittisesta tahdosta kiinni, paljonko meillä on rahaa ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa, että on tai ei ole rahaa. Kyllä, elämme taloudellisten valtasuhteiden puristuksissa, alistamina ja ahdistamina, mutta ei ole mitään “luonnollista”, välttämätöntä syytä, että sen pitäisi olla niin.

Yhtä vahingollista ja typerää kuin uskoa rahaan on syyttää sitä yhtään mistään. On älyllisesti tosi laiskaa ja jotenkin creepyn uskonnollissävytteistä syyttää vain ”rahaa” tai ”ahneutta” tai jotain muuta sellaista, se johtaa vain umpikujaan ja hurskasteluun siitä, miten me ainakaan emme yhtään sitä tarvitse emmekä halua.

Rajoitamme itseämme kuitenkin ihan turhaan tyytymällä siihen, että meille ylemmältä taholta vakuutetaan, että ei ole varaa. Ainakin vakuuttajilla itsellään sitä näyttää olevan.

Ei anneta talousjargonin hämätä. On yhtä oikeutettua ja todellista puhua valtasuhteista muista näkökulmista, yhtä oikeutettua ja mahdollista muuttaa valtasuhteita, joista kärsii, vaikkei täysin hallitsisi jargonia, sillä valtasuhteista tässä on kysymys ja ne ovat aina ihmisten välisiä. Talouspuhe on yksi tapa yrittää häivyttää tämä raadollinen todellisuus.

Np. Lethe – Infested dishumanity

Tagged , , , , , , , , ,

Takaisin hiekkalaatikkoon

Siitä on nyt viitisen vuotta, kun lopetin blogin pitämisen. Syitä oli pääpiirteissään kaksi: olin kyllästynyt reaktiiviseen yhteiskuntakritiikkiin enkä pitänyt siitä asemasta mihin olin päätynyt. Vieroksuin ja vieroksun yhä minkäänlaista ”mielipidejohtajuutta” ja oman naaman ylenpalttista näkymistä. Olin alkanut kokea, että blogini toimii enemmänkin yhteiskunnallisena viihteenä ja ukkosenjohtimena kuin muutosvoimana, jota halusin sen olevan. En kokenut julkisuutta arvona sinänsä, päinvastoin.

Vaikka blogini kautta tutustuin hitonmoiseen määrään hienoja ihmisiä, usein koin myös voimattomuutta niistä yhteydenotoista, joita sain vaikeissa tilanteissa eläviltä ihmisiltä. En halunnut valehdella, että pystyisin yksinäni vaikuttamaan yhtään kenenkään asioihin. Tietysti tuntui superhyvältä, kun kadunmies ja kaupan kassa kiittelivät kirjoituksista, mutta samaan aikaan yleinen henkilökohtainen huomio hirvitti. Kun kollega kysyi, miten rakensin ”brändini”, sanoin, että vahingossa. Minua ahdisti ja vitutti olla ”brändi”.

Olin sen verran kyllästynyt kaikkeen bloggaamiseen liittyvään ja sen verran kiireinen kaiken muun kanssa, että olin melkein valmis sanomaan, ettei koskaan enää. Kirjoitin edelleen – toimittajana työkseni kuten siihenkin asti, lisäksi muun muassa biisien sanoja – mutta en koskaan enää uskonut kirjoittavani blogia. Olin siihen ihan helvetin kyllästynyt.

Pari vuotta kestäneeseen totaaliseen sometaukooni taas oli aivan toiset syyt: perheemme kasvoi ja halusin olla sataprosenttisesti läsnä niissä hetkissä ja siinä ainutlaatuisessa ajassa, joka on hetkessä ohi. Jo ennen tätä somehommat olivat radikaalisti vähentyneet, kun olin duunien ohella säntäillyt ympäri Eurooppaa ja keskittynyt täysillä musa- ja kaikenlaisiin “skenehommiin”. Tiivistettynä, olen tässä siis tehnyt asioita, joissa some on lähinnä tiellä. Niitäkin on tässä maailmassa vielä aika paljon.

Nyt viisi vuotta myöhemmin olen kuitenkin aloittamassa bloggaamisen jälleen. Syy on sama kuin oli edellisen blogini aloittamisen aikaan kymmenen vuotta sitten: olis vähän asiaa ja jotain tarttis tehdä. Bloggaamisen varjopuolet eivät ole kadonneet minnekään, mutta en koe niitä enää niin raska(uttav)ina, että olisin mieluummin kirjoittamatta.

Nykytilanne sitäpaitsi on hyvin erilainen verrattuna siihen, kun aloitin: bloggaajia on ihan helvetisti. Kaikenlaisia somejulkkiksia on ihan helvetisti. Kaikkea on ihan helvetisti enemmän. Joten selviän luultavasti vähemmällä huomiolla tällä kertaa. Ollessani yksi ensimmäisistä ellen ensimmäinen naispuolinen yhteiskunnallinen bloggaaja oli saamani huomion määrä sekä hyvässä että pahassa ihan tolkuton, vaikka suostuin esimerkiksi vain murto-osaan haastattelupyynnöistä.

On yhä monia asioita, jotka eivät saa läheskään ansaitsemaansa huomiota mediassa. Useita näkökulmia, jotka jäävät tyystin piiloon. Paljon ärsyttäviä, vuosikymmenestä toiseen toistuvia valheellisia – vaarallisia – hokemia, joilla perustellaan paskaa politiikkaa. Paljon propagandistista rummutusta ja vyörytystä, jota kohdistetaan aina niihin heikoimmassa asemassa oleviin, tavoitteena nujertaa lopullisesti. Paljon vallankäyttöä, joka pitää tehdä näkyväksi. Paljon ihan hullua paskaa, joka pitää ampua alas, koska niin moni ihan oikeasti uskoo siihen.

Paljon duunia tehtävänä.

Np. Dezerter – Monument

Tagged ,