Poikkeusoloissa luodaan uutta normaalia

(Tällaiset äänenpainot herättivät suurta närkästystä viime vaalien alla. Kuva Kalliosta.)

Pelkoa lietsomalla on mahdollista saada läpi sellaisia rajoituksia, joita ei muuten hyväksyttäisi. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen maailma ei ollut entisensä, mutta vielä vähemmän se tulee olemaan entisensä koronakriisin jälkeen. Suomessa on otettu käyttöön valmiuslaki, joka säädettiin vuonna 1991 – koska Neuvostoliitto vai koska lama oli tulossa, en tiedä. Hallitus julisti poikkeustilan, joka maassa on viimeksi vallinnut sotien aikaan.

Päätös perustui varmasti asiantuntijatietoon tilanteen vakavuudesta, mutta onko poikkeustila todella ainoa oikea ja mahdollinen tapa vastata tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella? Käsittääkseni jo olemassaoleva lainsäädäntö olisi mahdollistanut esimerkiksi koulujen sulkemiset ilmankin. Töissä sitäpaitsi käydään yhä normaalisti niillä aloilla, joilla etätyöt eivät ole mahdollisia. Raksojen taukotuvissa ylittyy kymmenen henkeä mennen tullen.

On lievästi ilmaistuna kova veto valtiovallalta varsinkin rauhan olosuhteissa kieltää ihmisten pieniäkin kokoontumisia ja rajoittaa liikkumista – toistaiseksi “vain” ulkorajoilla, kohta ehkä jo kotikynnyksillä. (Valtioiden rajojen sulkeminen ei ole mikään “vain” niille ihmisille, jotka ovat kotinsa joutuneet jättämään.) On uskomatonta, että nyt puhutaan jo ulkonaliikkumiskiellon mahdollisuudesta.

Mitenkään vähättelemättä koronapandemian vakavuutta, liian vähän on kuulunut kriittisiä ääniä valtiovallan poikkeuksellisen rajuja toimia kohtaan. Moni on varovainen sanomaan mitään, koska tilanne on niin tuore ja päällä, eikä pandemia-asioissa varsinkaan ole järkevää haastaa asiantuntijatietoa mutulla. Tämä on tietysti viisasta, mutta juuri kriisien hetkillä tehdään myös päätöksiä, jotka vaikuttavat pitkään kriisien jälkeenkin. Poikkeuksista tulee helposti sääntöjä.

Vallitseva valta on aina ollut valmis käyttämään hyväkseen poikkeustilanteita vahvistaakseen omaa asemaansa, enkä nyt tarkoita tiettyjä ministereitä tai hallitusta, vaan koko järjestelmää. Hallitus on toiminut kenties niin hyvin kuin hallitus voi toimia.

Korona on aito terveysriski. Terveyteen ja turvallisuuteen vetoamalla on autoritaarisuuden lisääminen erityisen helppoa, koska kukapa niitä tavoitteina vastustaisi. Huomaamatta jää silloin, että valta suhtautuu kriiseihin tekopyhästi: valtavasti ihmisiä jo nyt suoraan ja epäsuorasti tappava ekokatastrofi ei ole ensimmäistäkään maailman valtiota vielä siinä määrin huolettanut kuin olisi aihetta.

Poikkeustila, valmiuslain käyttöönotto, antaa mahdollisuuden rajoittaa ihmisten vapautta niin rajusti, ettei sitä pidä panssaroida kritiikiltä pelkästään koronaan vedoten. Tulee uusia pandemioita, tulee muita uusia kriisejä eskaloituvan ekokatastrofin ja horjuvan maailmantalouden myötä. Niihin tässä valmistaudutaan myös. Ei välttämättä täysin tietoisesti, mutta väistämättä.

Vallassa olevan hallituksen väri voi silloin olla aivan toinen. Se, että monelle nykyinen punavihreä hallitus on mieluisampi tai ainakin vähemmän huono vaihtoehto kuin vaikkapa sinimusta, on huono peruste olla kritisoimatta autoritaarisuutta, joka ei muuksi muutu, harjoitti sitä kuka hyvänsä. Ja etenkin, koska harjoittaja voi jatkossa olla kuka hyvänsä. Siksi toivon, että tätäkin tekstiä luetaan ensisijaisesti järjestelmän kritiikkinä.

XXXX

Nyt paitsi torjutaan koronaa, myös paalutetaan toimintatapoja kaikkien tulevien kriisien varalle. Valtiolle ja kapitalismille kriisejä ovat myös lakot ja kansannousut. Tästä keväästä povattiin ennätyksellistä lakkokevättä. Nyt päällä olevaa tilannetta tullaan käyttämään ja on jo käytetty verukkeena sille, ettei työntekijän asemaa voi parantaa eikä palkkoja ainakaan nostaa.

On yhtä aikaa ironista ja traagista, että hoiva- ja hoitoalan työntekijöiden työtä ei olla valmiita tällaisellakaan hetkellä arvostamaan. Kunta-alan työehtoneuvottelut ovat keskeytyneet ja sekä Tehy että Super ovat saaneet niskaansa kovaa arvostelua “tilanteen hyödyntämisestä” sekä työnantajilta että tiettävästi myös muilta liitoilta – ja tietenkin muutamilta aina valppailta toimittajakollegoilta, jotka valtiomiesmäisesti katselevat kansankunnan ja sen duunareiden päiden yli sen oman parhaan horisonttiin… Mediassa on levitelty faktana käsitystä hoitajien kymmenen prosentin palkankorotusvaateesta, mitä vaatijaosapuoli itse pitää aivan poskettomana väitteenä.

Voihan pojat. Koko muu yhteiskuntahan tässä on se, joka on hyödyntää alipalkattujen naisvaltaisten alojen työntekijöiden työtä 365 päivää vuodessa. Tällaisen kriisin hetkellä se oikein puristaa viimeisetkin mehut ja lisäksi pakottaa työntekijät asettamaan itsensä tartuntavaaraan. Heillä on vieläpä poikkeustilan nojalla asetettu erityinen työvelvoite. Eikö juuri tällaisella hetkellä, eikö viimeinkin pitäisi tunnustaa tämän työn merkittävyys muutenkin kuin juhlapuheissa ja tällaisissa empatiaa valuvissa somepäivityksissä? Rahaa kyllä tuntuu löytyvän, kuten 15 miljardin euron tukipaketti elinkeinoelämälle kertoo. (Puhutaan siis summasta, joka on melkein neljännes valtion vuosibudjetista.)

Kysymys ei ole vain työntekijöiden oikeudesta säälliseen palkkaan. Kyse on myös vanhusten ja sairaiden oikeuksista, joiden toteutumista on tähän asti uhannut enemmän hoivan aliresursointi kuin yksikään pandemia. Siksi en suuresti ihmettele sitä, etteivät yli 70-vuotiaat ole suuresti jaksaneet piitata karanteenikehtouksista, vaikka syytä varmaan olisikin.

Kriisi nostaa esiin niin monia eri kysymyksiä ja ristivetoja niin monista eri näkökulmista, että sitä on parempi käyttää kysymysmerkkinä kuin pisteenä lauseilleen. Siihen liittyy paljon ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, intressit sekoittuvat epäpyhillä tavoilla. Tätä kuvaa hyvin myös se vaihtelu, miten alamaisten on toivottu ja miten heitä on ohjailtu koronaan kriisin eri vaiheissa suhtautumaan.

Tämäkin kirjoitus on pelkkää hapuilua pimeässä tilanteessa, jossa kenelläkään ei ole kaikkea tietoa – yrityksenään ehkä säilyttää ja validoida jotain siitä, mikä oli tärkeää ennen kriisiäkin. Nimittäin kriisi jos joku näyttää, mitkä ovat arvomme ja mihin hädän hetkellä turvaamme eli oikeasti uskomme.

XXXX

Vallitseva hämmennys ja “totuustyhjiö” sai kenties myös presidentin tarttumaan kynään ja kirjoittamaan, miten kriisissä “päivittäinen elämämme väistämättä muuttuu ja kohtaamme todellisuuden, jossa ajatuksia ja toimia hallitsevat terveys, toimeentulo ja toisistamme välittäminen”.

No, miten muuttuu kelläkin, kun toimeentulo ja toisista huolehtiminen ovat hallinneet aika monen meistä elämää tähänkin asti… Omien elämiemme kammottavimmistakin kriiseistä olemme niin ikään selvinneet toistemme avulla ja järjestelmästä huolimatta, emme sen ansiosta.

En tiedä, miten sanoisin tämän loukkaamatta ketään ja ehkä se ei ole edes mahdollista, mutta: en ole voinut välttyä ajatukselta, että koronan myötä moni on tainnut ensi kertaa joutua kohdakkain oman kuolevaisuutensa kanssa. Enkä tällä viittaa riskiryhmiin kuuluviin tai muihin erityisen haavoittuvaisessa tilanteessa oleviin, vaan niihin terveisiin nuoriin ja aikuisiin ihmisiin, jotka käyttäytyvät kuin eivät olisi koskaan kohdanneet mitään yhtä hirveää. (Ehkä eivät olekaan ja hyvä tietysti niin.)

Ja ihmekös tuo toisaalta, kun kuolema on siivottu piiloon kaiken dynaamisen pöhinän tieltä ja terveys muodostunut suorastaan fetissiksi. Se on harmi sikälikin, että kuoleman kanssa tutuksi tuleminen paitsi säilyttää toimintakykyä ja mielenterveyttä kriiseissä, myös tekee elämästä enemmän elämää.

Emotionaalisesti itseeni on koronapandemiassa vaikuttanut toistaiseksi tasan yksi asia: tietoisuus siitä, että omaa tähän asti teoriassa rajatonta liikkumavapautta on rajoitettu. Globaalissa passilottossa voittaneena olen voinut ennen tätä liikkua miten huvittaa ja sitä vapautta olen runsain mitoin myös käyttänyt (en tosin lomalennoilla Kaukoitään). Sen rajoittaminen tekee minut levottomaksi. Tietoisuus mahdollisuudesta liikkua vapaasti on ollut tärkeä osa perusturvallisuuden tunnettani, vaikka ei-pakotettu sosiaalinen eristyneisyys tai rutiinien rikkoutuminen ei omalle psyykelleni kovin äkkiä käykään.

En halua vähätellä tämän taudin vakavuutta saati kannustaa ketään vastuuttomaan käytökseen – päinvastoin – vaikka ensireaktioni oli pitkälti samankaltainen kuin infektiotautiopin proffalla, joka kertoi suuresti hämmästyneensä vallitsevasta paniikista. Olen sitä mieltä, että meidän pitäisi normaalistikin olla helvetisti skarpimpia sen suhteen, miten ihan perusflunssiakin levitämme. “Ihan perusflunssat” ovat vaarallisia hyvin monille ihmisryhmille. Minusta on kuitenkin edelleen kiinnostavaa, että asiantuntijan näkemys, jonka allekirjoitti myös HUS:n infektiotautien ylilääkäri, oli seuraavanlainen:

“Olen edelleenkin täysin pöyristynyt, kuinka tällainen asia voi aiheuttaa näin suuren kaaoksen. Minusta siihen ei ole mitään eväitä. — Me olemme nähneet monta epidemiaa aikaisemminkin. En näe tässä minkäänlaista kauhun syytä.

En tiedä, onko vähättely vai liioittelu huonompi juttu, mutta joka tapauksessa influenssaan kuolee maailmassa vuosittain puoli miljoonaa ihmistä, eikä siitä kukaan panikoi (päinvastoin leuhotetaan rokotteiden ottamattomuudella). Vaikka korona leviääkin kausi-influenssaa rajummin ja myös on tappavampi tauti, ei sen vaarallisuus yksin voi ainakaan valtion toimintaa selittää. Vastaus lieneekin tarttuvuudessa, sillä kuten Italia on näyttänyt, eivät maiden terveydenhuollon järjestelmät kestä piikkiä, jonka hillitsemätön korona-aalto tuottaa. Se on varsin ymmärrettävä ja merkittävä syy. Ihan pienestä valtiot eivät talouskasvua uhraa.

Paniikki taas lienee seurausta siitä, kun ihmiset kokevat, ettei järjestelmä voi heitä suojella ja siinähän he ovat sinänsä aivan oikeassa. Tälläkin hetkellä koronalta suojelee (siinä määrin kuin se ylipäänsä on mahdollista) parhaiten oma järki ja toiminta. Kuten edellisessä postauksessani kirjoitin, ovat koronan kaltaiset taudit oikeastaan juuri vallitsevan järjestelmän tuote. Nykyisenlaisessa maailmassa ne myös leviävät ennätysmäisen nopeasti, vaikka kaikkien maiden kaikki rajat suljettaisiin. Rahti kulkee ja korona sitäpaitsi on jo kaikkialla.

Korona ja kapitalismi ovat maailmanlaajuisia. Ratkaisut kriiseihin eivät voi olla kansallisia, eivätkä ne voi tulla samojen järjestelmien piiristä ja ehdoilla, jotka ne ovat aiheuttaneetkin. Paikallisia niiden on oltava sikäli, kun paikallisuus tarkoittaa konkreettisuutta eikä abstraktia ideatasoa. Tässä on nyt hyvää aikaa harjoitella. Tai miten sen nyt ottaa – jo talousromahdus seurannaisvaikutuksineen tulee mitä luultavimmin olemaan monin verroin rajumpi kuin suurin osa vielä ymmärtää, ekokatastrofista puhumattakaan.

Siis: sitä suuremmalla syyllä.

JK. Saksa alkaa seurata ihmisten “kansalaistottelevaisuutta” teletunnistetietojen avulla, kertoo Yle.

Jokainen kriisi on mahdollisuus

(Overtonin ikkuna tarkoittaa kulloinkin vallitsevaa käsitystä siitä, mikä on mahdollista.)

Kirjoitin syksyllä tekstissäni Jokainen luopuminen on mahdollisuus, että ympäristökatastrofin kärjistyessä on suomalaisilla (osana valtavasti kuluttavia ja saastuttavia rikkaita teollisuusmaita) joka tapauksessa edessään elintason lasku, ja että “kysymys on kai lähinnä siitä, tapahtuuko se hallitusti vai hallitsemattomasti”.

Meneillään oleva maailmanlaajuinen koronaviruspandemia on yksi esimerkki pohjimmiltaan hallitsemattomasta elintason laskusta, vaikka toimet sen leviämisen hillitsemiseksi ovatkin poikkeuksellisen rajut: se paitsi sairastuttaa ja tappaa, myös pakottaa vähentämään kulutusta, kun esimerkiksi liikkuminen vähenee. (Kulutus ja päästöt kulkevat käsi kädessä, eikä näkyvissä ole, että tiet tulisivat erkanemaan. Koronaepidemia on jo vähentänyt päästöjä ja parantanut ilmanlaatua etenkin kaupungeissa.)

Kuten Reetta Räty kirjoittaa, korona on tehnyt laajalti näkyviksi ihmisten lukemattomat, monimutkaiset riippuvuussuhteet elonkehäänsä ja muuhun maailmaan, myös toisiinsa. Itse lisäisin, että korona tekee näkyväksi myös päättömälle kulutukselle pohjaavan fossiilikapitalismin haavoittuvuuden.

Kyllä mukavampaa olisi, jos ihminen kykenisi sopeuttamaan toimintansa maapallon rajoihin ennen kuin maapallo siihen ihmisen pakottaa viime kädessä ekokatastrofin kautta, joka on uhka koko sivilisaatiolle ja aivan mahdollisesti koko ihmislajille. (Toki tällaisessa Gaia-hypoteettisessa ajatuksessa ihminen personifioi luonnon kostonhaluksi itse aiheuttamiaan seurauksia, mikä on sinänsä vähän höperöä.)

Ekofasistit ovat kovia fantasioimaan sillä, miten “luonto siivoaa liikakansoituksen”. On surullisen vähän tehtävissä sille, jos aikuisen ihmisen tunneäly, tuo älykkyyden muodoista juuri selviytymisen kannalta kenties tärkein, rajoittuu peilikuvaan ja pikkuserkkuun, mutta tuskastuttavan lapsellisia ekofasistit ovat myös siinä uskossaan, etteivät mitkään suuret katastrofit tai pandemiat voi koskea niin sanottuja rikkaita länsimaita ja juuri sitä omaa pottunokkaa peilissä. Jo tämänhetkinen tilanne todistaa aivan muuta.

Korona ei ole suoranaisesti seurausta ilmastokatastrofista, mutta seurausta kyllä ihmisen kestämättömästä tavasta olla maailmassa. Koskemattomille luonnonalueille tunkeutuminen, niiden ekosysteemien repiminen hajalle ja eläinten laajamittainen hyväksikäyttö ovat useiden zoonoosien taustalla. Yhdessä epätasa-arvoisten taloudellisten rakenteiden kautta (sellaisten, jotka esimerkiksi pakottavat köyhät ihmiset syömään mitä sattuu) ne luovat pohjan monille uusille taudeille. Kuten lukemattomat muut taudit ennen koronaa – HIV, ebola, SARS, lintuinfluenssa, sikainfluenssa, BSE jne. – sekin siirtyi ihmiseen lihansyönnin kautta. Filosofi Elisa Aaltola ehdottaa, että voisi olla aika tehdä johtopäätöksiä tämän tiedon pohjalta:

“On varsin mahdollista, että edessämme on jonakin päivänä koronavirustakin huomattavasti vakavampi pandemia – eläinteollisuuden tuottama, laajamittainen ihmiskatastrofi. Voisiko tähän puuttua nyt, ennen kuin pahin tapahtuu?”

Aaltola ei todellakaan ole ajatuksineen yksin. The Guardianin mainiossa jutussa lukuisat tutkijat kertovat, miten luonnon monimuotoisuuden tuhoaminen ja eläinten hyväksikäyttö luo pohjaa uusille sairauksille ja viruksille. Luonnonvaraisilla alueilla on valtavasti ihmiselle tuntemattomia tauteja. Kun niiden ekosysteemit revitään rikki ja eläimet lihoiksi, tarvitsevat virukset ja taudit uuden isännän. Tuhossa syntyy sekä uusia tauteja että leviää eläimistä ihmisiin jo olemassaolevia patogeenejä, jotka muuten olisivat jääneet ihmisille tuntemattomiksi.

Samaisessa jutussa biodiversiteettitutkija Kate Jones kuvaa koronaa jäävuoren huipuksi. Hän kutsuu zoonooseja taloudellisen kehityksen piilohinnaksi. Kaivokset, hakkuut, tiet ja radat yhä uusille syrjäisille alueille raatelevat alueiden ekosysteemit ja tuovat ihmiset kosketuksiin ennalta tuntemattomien tautien kanssa. Tutkija Richard Ostfeld puolestaan sanoo, että oli virhe kuvitella niin sanottua villiä luontoa uhkaksi, kun varsinainen uhka on sitä sorkkiva ihminen. Mitä huonommin villieläimet voivat, sitä huonommin voivat myös ihmiset. Ekologi Thomas Gillespie ennustaa, että on syytä odottaa vielä koronaa tuhoisampaa epidemiaa. Virologitutkija Brian Bird pitää sellaista varmana.

Otettaisiinko tämä vakavasti: on lähes varmaa, että meitä kohtaa vielä jonain päivänä koronaa tuhoisampi epidemia. Pitäisikö tehdä jotain ennen kuin niin tapahtuu?

The Guardianin jutussa tutkijat sanovat, että “jotain” tarkoittaa toimia sekä niin sanotuissa köyhissä että rikkaissa maissa. Toki tarvitaan myös valistusta ja koulutusta, mutta se ei yksin ratkaise ongelmia. Mitä erikoisimpia eläimiä syödään, koska köyhillä ei välttämättä ole muutakaan. Toki niitä syödään muistakin syistä, mutta köyhyys on ainoa pakottava syy. (Ja se on sitä yhä joillekin myös Suomessa, koska eläinproteiinin hinta on painettu keinotekoisesti alemmas kuin kasviproteiinin. Pavut ja herneet toki ovat halpoja, mutta jatkojalosteet varsin hintavia verrattuna eläinversioihin, maidosta lähtien.)

Aivan ilmeinen ongelma on siis globaali köyhyys, joka on seurausta globaalista eriarvoisuudesta. Niin ikään paikallisia ekosysteemejä hajottaa mineraalien ja muiden luonnonvarojen kysyntä globaalista pohjoisesta: sen vuoksi niitä kaivoksia avataan ja metsiä kaadetaan. Meidän elektroniikkamme ja muun kulutuksemme vuoksi.

Luonnon monimuotoisuuden suojelu, ilmastokatastrofin hillintä ja ihmisten terveys eivät ole toisiaan poissulkevia tavoitteita. Tällä tiettävästi ainoalla ihmiselämälle sopivalla planeetalla kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Niin ovat koronaepidemiankin vaikutukset moninaiset ja kaikkea emme osaa edes ennustaa. Koviten se iskee tietenkin jo valmiiksi heikoimmassa asemassa oleviin: sairaisiin ja vanhoihin ihmisiin, ihmisiin pakolaisleireillä ja ihmisiin täällä omilla kaduillamme. Itse mietin myös, miten kuluvat päivät nyt niillä lapsilla, jotka pääsevät kokemaan jotain sellaista kuin “normaali arki” ainoastaan päivähoidossa. Tai niillä naisilla, jotka olivat jo ennen koronaa käytännössä vankeina kodeissaan väkivallan tai heikon taloudellisen aseman vuoksi.

Jo pelkät taloudelliset vaikutukset ovat kovat: äkillinen työttömyys, lomautus tai muu tulottomuus tulee koskemaan monia ja koskee jo nyt. Tukalimmassa asemassa ovat tietenkin ne työntekijät, jotka ovat siinä jo valmiiksi: nollasopimuslaiset, taiteilijat, pienyrittäjät, freelancerit ja naisvaltaisten alojen matalapalkkaiset työntekijät.

Nyt, kun voimakkaita suosituksia kotona olemisesta on annettu valtakunnantasolla ilman, että tulonmenetyksiä välttämättä mitenkään mistään korvataan (kaikkea työtä ei voi tehdä etänä eikä kaiken etätyön lomassa hoitaa kaikkia lapsia), on myös kotona tehtävän hoivan taloudellinen arvo noussut uudella tavalla näkyviin. Paikoin sentään on päivähoitomaksuista luovuttu poikkeustilan ajalta, mutta ne yksin eivät kompensoi muuttunutta tilannetta. Isolla osalla ihmisistä asumismenot lohkaisevat valtaosan tuloista. Elinkeinoelämälle on jo luvattu miljardituet kriisin vuoksi, miten olisi vuokrahelpotukset poikkeustilan ajaksi pienituloisille ja työntekijöille? Tai se perustulo?

Läheskään kaikilla ei edes ole mahdollisuutta tai lupaa työnantajalta jäädä hoitamaan lapsia kotiin, vaikka haluaisi tai pitäisikin, kaikkein vähiten tietysti terveydenhuollon ja hoivan työntekijöillä, jotka joutuvat lisäksi asettamaan itsensä tartuntariskiin.

Antifasistinen Varis-verkosto korostaa koronajutussaan ilahduttavasti juuri naisten asemaa hoivasta vastuussa olevina. Juttu on muutenkin lukemisen arvoista kamaa ja osuu mielestäni aivan ytimeen:

“Kuten minkä tahansa kriisin aikana, myös epidemian iskiessä yhteiskunta joutuu valitsemaan suuntansa. Kiristämmekö kontrollia vai pyrimmekö kriisin yli rakentamalla yhteisvastuullisempaa ja kestävämpää yhteiskuntaa?”

Kriisi on aina myös mitä oivallisin paikka alkaa tehdä asioita toisin, koska se näyttää kirkkaasti nykyisen elintavan ja yhteiskunnan heikot kohdat ja epäoikeudenmukaisuudet. Kriisit ovat paitsi tragedoita, myös mahdollisuus tehdä asioita jatkossa järkevämmin ja paremmin.

Itse olen ajatellut, ihan näin arkisella tasolla, että olisi hienoa, jos muun muassa seuraavat asiat olisivat uusi normaali:

1. Kipeänä ei tarvitsisi mennä töihin. Ei edes “vähän kipeänä” muita tartuttamaan.
2. Kipeää lasta ei tarvitsisi viedä päivähoitoon. Ei edes “vähän kipeänä” muita tartuttamaan.
3. Ei olisi ihan kasuaalia pärskiä päin ja niitä käsiäkin muistettaisiin pestä ihan riippumatta siitä, pelkääkö itse pöpöjä.
4. Ihmiset olisivat valmiita muuttamaan tottumuksiaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien suojelemiseksi.
5. Yhteiskunnan kovimman ytimen, hoivan ja terveydenhuollon, arvo tunnustettaisiin ja se näkyisi myös esim. palkoissa ja kotona tehtävän uusintavan työn arvostuksessa.
6. Ihmiset kyselisivät toisiltaan, että mahdatko tarvita jeesiä ja jos, niin miten voin auttaa.
7. Vanhanaikainen ja kankea suhtautuminen etätyöhön muuttuisi totaalisesti.
8. Kulutus vähenisi = päästöt vähenisivät.
9. Tietoisuus siitä, ettei talouskasvu ole kaikki kaikessa, olisi murtautunut mainstreamiin.
10. Syntyisi uutta inhimillistä läheisyyttä ja yhteisyyden kokemusta (kuten suurissa kriiseissä ja katastrofeissa usein käy) ja se vahvistuisi edelleen pohjanaan ymmärrys siitä, että minkä teemme muille – ei vain toisille ihmisille vaan koko elonkehälle – teemme myös itsellemme. Emme siis vertauskuvallisesti, vaan aivan helvetin konkreettisesti. En tarkoita tätä bumerangivaikutuksena, vaan kirjaimellisesti.

Monenlaista apua on jo tarjottu. Vastoin monien uskomuksia koko ihmiskunnasta ei kriisien ja katastrofien hetkillä kuoriudu kusipäitä, vaan aivan päinvastoin. Spontaanit avuntarjoukset ovat juuri sitä arkipäivän solidaarisuutta, jonka varassa koko pärjäämisemme viime kädessä lepää. On myös useita yksittäisiä rohkaisevia esimerkkejä: Suomen Extinction Rebellion -ilmastoliike eli Elokapina esimerkiksi on aloittanut Kapina-apu-vertaisverkoston koronakriisin vuoksi. Verkoston kautta karanteenissa elävä saa apua esimerkiksi apteekkikäynteihin. Hesari puolestaan kertoo, että helsinkiläisessä senioritalossa on alettu kokoontua iltaisin parvekkeille laulamaan yhdessä.

Ylen erinomaisessa jutussa liiketoiminnan professori Minna Halme tuumii, että koronakriisi voi avata sen Overtonin ikkunan, jossa talous on aina toissijainen terveyteen nähden. Samassa jutussa yrittäjä Timo Järvensivu pohtii kriisin olevan se piste jossa valitaan, tehdäänkö markkinataloudesta vielä tehokkaampaa vai lisätäänkö omavaraisuutta ja resilienssiä. (Esim. tämä BIOS-tutkimuskeskuksen ekologisen jälleenrakennuksen malli edustaa jälkimmäistä vaihtoehtoa, suosittelen lämpimästi tutustumaan.)

“Jos globaalit ja tehokkaat ruuan, lääkkeiden tai komponenttien tuotantoketjut huomataan liian haavoittuviksi, koronashokki voi liikauttaa yhteisöjä kohti pienempää mittakaavaa, kuten huoltovarmemman lähiruuan buumia. Nettikauppojen heräteostosten ja globaalin postirahtirallin lumo voi hiipua.”

Keskittyneen lääketeollisuuden haavoittuvuus on Suomessakin jo huomattu, kun aivan tavallisia ja välttämättömiä lääkkeitäkään ei tahdo aina apteekeista saada. Niin ikään turvallisuudentunnetta ei varsinaisesti lisää tietoisuus siitä, että koko maailma elää vain parin-kolmen kuukauden viljavarastoilla ja omavaraisuus laskee täälläkin jatkuvasti.

Ylen jutussa pohditaan, että suunnanmuutos on mahdollinen, “jos onnistutaan rakentamaan intoa ja luottamusta toisiin ihmisiin, ei vain passiivisesti johtajiin tai viranomaisiin”. Ja tästä kaikessa on kysymys. Ensimmäistäkään hyvää muutosta ei tapahdu ilman keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Mitään ei tapahdu ilman “hands on” -asenetta ja ymmärrystä siitä, että yhdessä me nousemme ja yhdessä kaadumme. Enkä tarkoita “kansakuntana”, vaan kanssaihmisinä…

Pelonlietsonta ja kyräily saavat meidät vain alistumaan entistä mielivaltaisempaan valvontaan ja kontrolliin. Se on ihan omissa käsissämme, onko tulevaisuus totalitaarisia otteita käyttävän, aivan äärimmilleen turboahdetun kapitalismin, ihmisarvon hylänneen ekofasismin vai ihan jotain muuta.

Jokainen kriisi on myös mahdollisuus.

JK. Päällä oleva poikkeustila vaatisi oman blogauksensa. [Päivitys: Kirjoitin sellaisen 20.3.2020] Lähtökohtaisesti en voi suhtautua kuin epäilevästi kaikkiin näin rajuihin toimiin valtion taholta, vaikka syy sinänsä olisi aito ja oikea. Kun kansalaisoikeuksia on kerran rajusti rajattu, sama on helppo tehdä uudestaan, oli vallassa kuka tahansa ja syy mikä tahansa. Jotkut asiantuntijat ovat arvostelleet valmiuslain käyttönottoa epädemokraattiseksi. “Näen ristiriidan ja tämä ristiriita on erittäin vakava, koska se tarkoittaa demokraattisen päätöksentekojärjestelmän panemista sivuun“, Martin Scheinin sanoo Hesarissa. Toisessa jutussa Marko Junkkari taustoittaa valmiuslakia kiinnostavasti. (Itseäni jäi kiinnostamaan, mihin tarpeeseen valmiuslaki aikoinaan vuonna 1991 luotiin. Koska Neuvostoliitto vai koska tuleva lama?)

Luontojuttu eli Ehrnroothin kanssa metsässä

(Voiko puu kaatua, jos ihminen ei ole sitä näkemässä?)

Loppuvuodesta kohoteltiin kulmia Jari Ehrnroothin kolumnille, jossa hän rinnasti tiedeyhteisön varsin laajaan konsensukseen perustuvan ilmastokeskustelun ”uskonnolliseen ääriliikehdintään” ja oli huolissaan “talouskasvun vastaisesta agitaatiosta”.

Ehrnrooth on siis kirjailija, joka aiemmin ilmoitti kolumniensa yhteydessä rouheasti olevansa myös filosofi, kuten nykyisin on vähän kaikilla miespuolisilla julkihölisijiöillä tapana itseään tituleerata. Sittemmin titteli on kohtuullistunut “filosofiaan suuntautuneeksi kulttuurintutkijaksi”.

Ainoana lähteenä melkoisen raflaavalle väitteelleen hänellä oli Talouselämään haastateltu Petteri Taalas, joka kyllä istuu korkealla pallilla, mutta jonka väitteet ovat ihmetyttäneet ilmastotutkijoita ja miellyttäneet metsäteollisuuden edustajia.

Monen muun oli vaikea keksiä, mikä voisi olla enemmän hurmoksellista ja fundamentalistista kuin tiedevastainen, tuhoavan antroposentrisyyden ja tuhoisien järjestelmien ylistys. Että vaikka maailma ympäriltä hajoaa, niin pidetään itsepintaisesti kiinni kaikesta siitä, mikä sen on aiheuttanut. Melkoista änkyröintiä.

Ideologian vinoutuneisuutta kuvaa hyvin myös se, miten Ehrnrooth haikaili ”ratkaisua” ilmastonmuutokseen samalta suunnalta, missä koko ongelma on synnytettykin: talouskasvusta ja teknologiasta. (Olen aiemmin kirjoittanut pidemmin teknologian ja talouskasvun varaan laskemisen vaarallisuudesta sekä siitä, mitäs sitten.)

XXXX

Ehrnrooth psykologisoi ilmastokatastrofin ikään kuin suurin ongelma olisikin se, että osa ihmisistä on asiasta huolissaan. Nähdäkseni tässä on kysymys samasta, jonka hän uskoo “ilmastohurmoksellisten” motiiviksi: pelosta. Vastuunkannosta ei tietenkään voi Ehrnroothin mielestä olla kysymys, sen näkee objektiivinen motiivinpaljastaja laserkatseellaan läpi kaikkien vastuunkantoon kykenemättömien laumasielujen, jotka säälittävässä pelokkuudessaan tekevät jotain niin naurettavaa kuin yrittävät pelastaa planeettaa.

Teen nyt saman ruman tempun Ehrnroothille, minkä hän tekee muille: psykologisoin hänet kyökkipsykologin kiistämättömillä kyvyilläni. Se on matalaotsaista, mutta havainnollistavaa.

Ehrnrooth itse turvautuu vähättelyn eli arvon kieltämisen defenssiin. Vaikuttaa siltä, ettei hän kykene kohtaamaan ja käsittelemään pelkoa itsessään ja siksi kieltää, että mitään pelkoa aiheuttavaa olisi olemassakaan. Katsokaa nyt, ei pelota yhtään!

Erityisesti Ehrnrooth tuntui närkästyneen Kati Kelolan kolumnista, jossa Kelola muun muassa kysyy, mihin kaikkeen ihmisellä oikeastaan on oikeus ja mikä on ihmisen paikka ekosysteemissä. Vaikuttaa siis myös siltä, että jo oikeutuksen pohtiminen johtaa Ehrnroothin sietämättömän syyllisyyden, jota hän ei myöskään kykene käsittelemään, äärelle. Siksi sellainen pohdinta on maalattava naurettavaksi. Syyllisiä, mekö, hah!

Aiheellinen pelko on kuitenkin viisautta ja sen patologinen väistely strutsin tai jäniksen ei niin rationaalista käytöstä. Syyllisyydentunto, mitä nykyisin kovasti väistellään, on myös ihan tervettä – aiheesta. Aiheesta syyttäminen ei ole syyllistämistä, vaan syyn ja seurauksen logiikan seuraamista. Jos minä ihmisenä syytän, hyvästä syystä, ihmiskuntaa elonkehän tuhosta, totta vie koen siitä myös itse syyllisyyttä ja se on jumalauta oikein. Toki on täysin turhaa jäädä jumiin tähän syyllisyyteen, sillä siinä vellominen ei auta pätkän vertaa, voipa jopa olla haitaksi. Sen sijaan se voi toimia sysäyksensä tehdä jotain. Moraalisena kompassina nyt vähintään.

XXXX

“Luonto ei synnytä arvoja. Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut”, julistaa Ehrnrooth. Näkemys on sisäisesti looginen, mutta vain, jos otetaan kaiken kyseenalaistamattomaksi keskipisteeksi (länsimainen, moderni ja kapitalistinen) ihminen. Silloinkin tosin logiikka hieman nilkuttaa, koska jos arvokkaan määritelmä vaatii ihmisen kosketusta, ei yksikään ihminen voisi arvostaa niin sanottua koskematonta luontoa tai nähdä sen arvoa itsensä ulkopuolella. Kiistatta moni arvostaa ja näkee, onhan moni uhrannut jopa henkensä erilaisissa kamppailuissa ekosysteemien puolesta.

Tähän Ehrnrooth tietenkin toteaa, että vaan kun ei ole luontoa erillään ihmisestä, mutta tulee samalla tahtomattaan implikoineeksi, että eipä ole ihmistäkään erillään luonnosta. Hän ei vain ota tätä johtopäätöstä kyllin vakavasti.

Tai ehkä Ehrnrooth on todella sitä mieltä, että vasta ihmisen arvostuksissa saa luonto arvonsa: että se, mitä kuvittelemme luonnon itseisarvoksi, on oma heijastuksemme. Sinänsä arvostan tekopyhyyden kritiikkiä, mutta edelleen se on täysin sokeaa ihmiskeskeisyydelleen, oman ajattelunsa rajoille (ja omalle tekopyhyydelleen). Yksinkertaisempaa olisi vain todeta, että “ihmisen arvoja ei ole ilman ihmistä”.

Pelataan hetki samaa peliä. Ajatellaan ja on toki ihan mahdollista, ettei moraalia ole ilman ihmistä. Right. Seuraava looginen askel on silloin todeta, että eipä ole moraalittomuuttakaan. Näin ollen kaikki moraalittomuus, vääryys, julmuus ja tuho maailmassa on ihmisen aikaansaannosta. Ilman ihmistä maailmassa ei ole pahuutta. On siis aivan loogista ja vähintään kohtuullista, että ihminen – moraalisena ja valitsemaan kykenevänä olentona, jonka sentään Ehrnroothkin myöntää – pyrkii ainakin minimoimaan aiheuttamansa tuhon.

Sentään evoluution taidamme ymmärtää Ehrnroothin kanssa samalla tavoin: että sillä ei ole mieltä eikä päämäärää, se on pelkkää sopeumaa. Useinhan nykyisin (jonkin kummallisen väärinluennan johdosta tai silkkaa tietämättömyyttä) esitetään, että evoluutiolla olisi jokin tarkoitus ja tällä perustellaan sitten milloin mitäkin omaan poliittiseen agendaan sopivia tavoitteita, useimmiten kuitenkin jonkinlaista konservatiivista sovinismia.

No niin. Tässä prosessissa eli evoluutiossa on ihmiselle sopeutumana kehittynyt omatunto ja moraali, joita se voisi nyt käyttää pelastaakseen myös itsensä kylvämältään tuholta. Se on selviytymisstrategia, tai ainakin se voisi olla. (Ehkä kyky aistia luonnon kauneutta tai merkitystä luonnossa on myös samanlaista sopeutumaa?)

Tässä tullaan hieman yllättäen toiseen asiaan, josta olemme kaiketi myös samaa mieltä Ehrnroothin kanssa: ihminen voi toimia vain inhimillisen moraalinsa pohjalta, koska jos kiellämme kaikki moraaliperusteet, ei kosmisessa mittakaavassa tietenkään millään ole mitään väliä – siis ihmisen kapeasta näkökulmasta, sillä emmehän lopulta tiedä sitäkään, onko.

Jos ja kun emme lähde tähän nihilistiseen whatever-hippilogiikaan, on meidän vain myönnettävä, että toimimme tiettyjen arvojen pohjalta. Useimmiten arvot ovat tosin niin abstrakteja, että ne on tuotava käytäntöön, jotta nähtäisiin, mitä ne ovat syöneet.

Kuten jo esitin, oma tavoitteeni on mielikuvituksettomasti tämä: haluan säilyä hengissä ja elää mielekästä elämää, haluan että jälkikasvullani on mahdollisuus siihen myös ja minusta on mukava ajatus, että ihmislaji ei tyystin katoa, olenhan tämän sivilisaation tuote. Yritän toimia niin, että tämä on mahdollista jatkossakin. Tällaista radikaalia ääriajattelua.

Siksi ja sen lisäksi (tai pohjaksi, “lisä” kuulostaa typerältä) näen ehdottomasti arvoa elonkehällä sinänsä, kaikilla eri ekosysteemeillä ja miljoonilla (itse asiassa mikro-organismit mukaan laskettuina biljoonilla) eliölajeilla, varmasti kuitenkin painottuen minulle tunneperäisesti läheisimpiin. Ajatteluni on ilman muuta inhimillisen rajoittunutta, mutta rajoittuneisuudesta ei pidä tehdä ihannetta, vaan se pitää ottaa huomioon ja yrittää venyttää rajoja.

XXXX

Ehrnrooth yrittää lähteä ikuisuuskeskusteluun siitä, onko olemus ja arvo kohteessa vai katsojassa, mutta ei pääse puusta pitkälle, valitsee vain itselleen mieluisamman vaihtoehdon. Eipä tosin pääse pidemmälle koko valistusperinne, koska on niin jumittunut ajatukseen subjektista ja objektista, erillisyyden harhaan.

Länsimaisen filosofian ja kulttuurin vallitsevan perinteen sokein piste on sen antroposentrisyydessä: kaikki siinä on ihmispäässä, ihmisen rajallisilla aivoilla ja hyvin rajallisten aistien varassa tehtyjä päätelmiä, ne ovat kaiken mitta tai jopa kaikki. Ihmiselle toki tavallaan ovatkin, ymmärrän kyllä tämän näkökulman sisäisen logiikan (koko kulttuurimme perustuu sille), mutta silloin ei parane unohtaa, että todellisuuskäsityksemme on vahvasti tämän rajallisuutemme värittämä.

Tämä oli kyllä reipas kärjistys. Poikkeuksiakin niin sanotussa länsimaisessa filosofiassa toki on ja on ollut koko sen historian ajan. Viimeisimpänä olen itse nähnyt kiinnostavana esimerkiksi dialogifilosofi Martin Buberin eksistentiaaliset käsitykset. Buberin filosofiassa ihmisen olemassaolo ”paikantuu”, näin radikaalisti yksinkertaistaen, hierarkiattomaan suhteessaoloon muihin ja muuhun.

Jo käsityskykymme rajallisuuden vuoksi emme voi (jos siis pyrimme totuudellisuuteen) lähteä oletuksesta, että millään ei ole arvoa (tai jopa: mitään ei ole) ulkopuolellamme. Tai sanotaan näin: on huomattavasti turvallisempaa lähteä käsityksestä, että kaikella on arvoa tai merkitystä. Sellainen käsitys oli ja on useilla Ehrnroothin suuresti halveksimilla luonnon- ja alkuperäiskansoilla. Kokonaisuuden kannalta varsin toimiva käsitys siis.

Ehrnrooth kuitenkin tappelee niin vimmatusti sitä vastaan, että olisi mitään (merkityksellistä) ihmisen ylä- tai ulkopuolella, että pidättää ihmisellä mieluummin oikeuden tuhota maailman kuin myöntää, että ”saattaapa tuota vaikka ollakin”. Nimittäin tämän myöntäminen edes mahdollisuutena johtaisi varovaisuusperiaatteen mukaisesti tyystin toisenlaiseen suhtautumiseen koko elonkehää kohtaan.

Jos emme voi olla varmoja maailmankaikkeuden luonteesta tai kykene läheskään täysin käsittämään ja tuntemaan edes omaa elonkehäämme, miksi uskoisimme sen olevan juuri merkityksetön ja arvoton ilman meitä? Väistääksemme sittenkin vastuun vai koska haluamme säilyttää kuvan itsestämme moraalisina ja hyvinä otuksina? Oikeuttaaksemme tuholaisen paikkamme? Tai, jos uskomme maailman saavan merkityksensä vain meissä, miksi varsinkaan silloin taistelemme oikeudestamme tuhota itsemme?

Onkin suloisen yhdentekevää, mikä fiiliksemme luonnosta on, sillä olemassaolomme on joka tapauksessa totaalisen riippuvaista elonkehästä ja sen prosesseista. Jos meitä kiinnostaa olemassaolomme, niin ei kannattaisi paljoa pöyhkeillä itsekruunatulla kaikkivaltiudellamme.

Keitä me ylipäänsä olemme päättämään, onko maapallolla kaikkine eliölajeineen arvoa meidän ulkopuolellamme? Eikö jo pompöösi kysymyksenasettelu “onko maailmalla mitään arvoa meidän ulkopuolellamme” kerro meistä lajina kaiken olennaisen?

XXXX

Itse pyrin lähestymään asioita pragmaattisesti. Jos kehityksemme, ajattelumme ja kulttuurimme on niin ylivertainen kuin Ehrnrooth väittää, miksi se on johtamassa meidät tuhoon? Millä ylivertaisuutta mitataan? Jos käsitys luonnon pyhyydestä piti tasapainon ja säilytti elämää, eikö se ollut toimivampi käsitys?

Kaikki, jotka eivät hyväksy “yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti” ovat Ehrnroothille dogmaattisia biouskovaisia. Tässä on havaittavissa tiettyä projektiota: Ehrnroothin sokea piste on hänen oma uskonsa siihen, että ihmisellä on täysi oikeus käyttää luontoa miten haluaa.

Tälle uskolleen hän ei kykene lopulta antamaan yhtäkään kehäpäättelyn ulkopuolista perustelua ja siksi hutkii niin kovasti niitä, jotka ovat eri mieltä. Komealta kalskahtavalla yksilöllisellä itsemääräämisoikeudellakin on materiaalinen ja yhteiskunnallinen pohjansa – kenellä on siihen mahdollisuus, missä määrin ja miksi.

Miksi en siis itse ”usko” siihen, että ihmisellä on oikeus tuhota luontoa? Kysymys ei ole uskosta eikä oikeuksista, vaan yksinkertaisesti siitä, että egoistisena ihmisenä minua kiinnostaa olla olemassa ja kiinnostaa ihmissivilisaation tulevaisuus, vähintään nyt jälkikasvuni tulevaisuus.

Palataksemme jälleen ytimeen: koska ihmisenä olen täysin riippuvainen elonkehästä, on ihastuttavan yhdentekevää, mihin uskon minulla olevan oikeuden. Jos ihminen tuhoaa elämänsä perustan, tuhoutuu hän itse siinä samalla. Ei tämän toteamiseen ja ymmärtämiseen sen kummempaa pyhitystä tai hurmosta tarvita.

Tämä on luonnontieteilijöiden konsensuksen, voisi sanoa tieteen, kertoma ikävä totuus, jota niin kovin rationaalisena ja tieteellisenä itseään pitävä Ehrnrooth ei syystä tai toisesta kykene hyväksymään. Ehkä hän jankuttaa vapaudesta, koska toivoo niin kovin, että ihminen olisi vapaa tästä sidonnaisuudesta.

Minäkin rakastan vapautta ja yksilönvapautta vasta rakastankin, kukapa ei, mutta en harhaisuudelle perustuvaa sellaista. Minua riivaa sama sairaus kuin Ehrnroothia, koska olemme saman tuhokulttuurin kasvatteja: hellin ajatusta riippumattomuudesta ja haluan olla yksilö. Koen suoranaista pakokauhua ajatellessani kaikkia riippuvaisuussuhteita itseni ja maailman välillä. Haluan ennen kaikkea olla irrallinen ja vapaa, vapaa lähtemään (minne?). Meidän eromme on siinä, että minä ymmärrän sen sairaudeksi, jonka on mahdollistanut viime kädessä fossiilienergia.

On suuremman luokan harhaisuutta väittää, että ihminen on kaiken perusta ja lähtökohta ja siksi oikeutettu kaikkeen (mikä oli siis kehäpäätelmä). Olemassaolomme materiaalinen perusta on myös vapautemme, mitä ikinä sillä tarkoitammekaan, perusta.

Ei meillä yksinkertaisesti ole varaa olla niin vapaita, että unohdamme tämän perustan. Jos “vapauden” ideologia on rakentunut irrallisuuden harhalle, eli kutakuinkin niin, että jos negatiivinen vaikutus on tarpeeksi kaukana ajan tai lokaation suhteen, ei se voi olla muuta kuin likinäköistä epämoraalia ja yksinkertaisesti typerää ajattelua (koska se tuhoaa meidät). Että ihminen on “vapaa” tekemään mitä vain, kunhan hän ei itse kohtaa aiheuttamiaan vaikutuksia, ainakaan heti.

XXXX

Kolumnissa on havaittavissa runsain mitoin luonnon, tiedostamattoman ja feminiinisen pelkoa, joka yltyy räyhäkkääksi taisteluksi oman mielen stereotypiamörköjä vastaan: taisteluksi, jossa asetetaan kova, kirkas ja miehinen järjen valo ja sivistys vastaan tunteikasta, pimeää, mieletöntä, moraalitonta luontoa ja äitimaata. Ei mikään järin tuore taistelu siis…

Ehrnrooth väittää, että “maailmassa ei ole muita päämäärän asettajia kuin ihminen”, että vain ihminen tavoittelee “puhtaita itseisarvoja kuten kauneutta, totuutta ja hyvyyttä”. Hän on vapaa väittämään niin, mutta hän ei voi sitä tietää. Kukaan meistä ei voi tietää sitä. Voi olla ja todennäköistä onkin, että jo tuntemissamme muissa eläimissä on päämäärän asettajia. (Puhumattakaan siitä, mikä peruste muka on mitata olion tai ilmiön arvoa ihmisenkaltaisuudella?)

Ehnroothin ajatusmaailma kaipaa päivittämistä myös mekanistisuudessaan, siis jos hän haluaa perustaa sen tieteelliselle tiedolle: eläintutkimus on antanut vahvoja viitteitä siitä, että eläimet kykenevät esimerkiksi nauttimaan esteettisistä arvoista ja niillä on huumorintajua. Valtavasti aikaa erilajisten kanssa viettäneenä pidän tätä jopa todennäköisenä. Toki on huomattava, että käsityksemme arvoista ja huumorista ovat myös inhimillisen vajavaisia…

Emme voi tietää, mikä merkitys on keväällä hiirelle tai lehdellä puulle. Emme sitä, mikä on ajan merkitys kivelle, onko sitä. Me nauramme näille kysymyksille, mutta me emme voi tietää.

XXXX

Miten toteutuvat ihmislajin edustaja Ehrnroothin arvot kauneus, totuus ja hyvyys suhteessa muuhun luomakuntaan? Mitä ihan käytännössä, materiaalisella tasolla tarkoittaa maalailu siitä, miten “tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri kohoaa aistilumouksen yläpuolelle“? Miten tämä ilmenee maailmassa? Millä muulla tavoin se on kohonnut kuin hybrisessa huumassaan itseasetetulle valtaistuimelleen polkemaan olemassaolonsa perusteita? Sekö on sivistystä?

Mitä tarkoittavat Ehrnroothin ihanteet edes ihmiselle? ”Kun väki vähenee, pidot paranee”, hän kirjoittaa. Sitä on tässä kontekstissa vaikea tulkita muuten kuin että tulkoon rutto, kolera ja ebola, onpahan vähemmän tunkua länsimaihin. Tätäkö se yksilöyden ja vapauden ylistys sitten on? Ponteva maalailu paljastuu silkaksi vulgääriksi egoismiksi. Jos tämä todella on lauseen tarkoitus, niin siinä liberalismi ja fasismi paiskaavat jälleen kerraan kättä iloisessa yhteisymmärryksessä.

(Sidenote: käytin pari kappaletta aiemmin kristillissävytteistä luomakunta-termiä tarkoituksella, koska sillä on kiva rienata fedora-ateisteja.)

XXXX

Täysin riippumatta uskonnollisuudestamme tai uskonnottomuudestamme, voi modernin projektissa tuhottu pyhän käsite olla varsin käytännöllinen ekokatastrofin partaalla. Ehrnrooth kuitenkin jatkaa ansiokkaasti tätä pyhää vastaan taistelua nähden sen jonkinlaisena ”sivistyneen länkkärin” taisteluna ”primitiivisiä alkuperäiskansoja” vastaan. Ei välttämättä kannattaisi.

Pyhä on jotain sellaista, jolla on arvoa ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella: jotain, jota ihminen ei käsitä, mutta joka on siitä huolimatta tärkeää. Pyhän käsitteellä on potentiaalia pitää ihminen terveesti hereillä muistamaan käsityskykynsä rajat. Se ei ole tieteenvastaisuutta, sillä päinvastoin juuri tieteessä on äärimmäisen keskeistä tunnistaa ja tunnustaa nämä rajat.

Itse tosin ajattelen myös, että ilman jonkinlaista tuntua pyhästä ei ihminen myöskään kasva täyteen mittaansa ihmisenä, ulos itsestään. Menen jopa niin pitkälle, että väitän, että kyky kokea jotain pyhää on “korkeamman” inhimillisen sosiaalisen, henkisen ja psykologisen kasvun edellytys. Sillä on siis merkitystä paitsi kaikkeuden kannalta, myös ihmiselle itselleen. Se rikastuttaa elämää.

Ehrnroothillakin on pyhänsä, hän vain kääntää sen nurinniskoin: pyhää on ihmisen oikeus valita tuhota maailma ja itsensä. Ja toki pyhää voidaan näin käyttää väärinkin, kaikenlaisia asioita ihminen on historiassaan pyhittänyt joukkoteurastuksista lähtien. Siksi varmaan käsite raivostuttaakin monia. Minuakin raivostutti, nimittäin ennen kuin ymmärsin pyhitetynhäpäisyn ja pyhäinhäpäisyn eron. Ensinmainittua kannatan yhä lämpimästi, olenhan vanha kuvainraastaja.

XXXX

Tietenkään Ehrnroothin ajattelu ei ole mitenkään tavatonta tai poikkeuksellista, vaan heijastelee aivan tyypillistä länsimaisen valloittajakulttuurin kasvatin ja taloususkovaisen patologista, hybristä maailmankuvaa, johon meidät on indoktrinoitu ja joka on johtanut meidän tilanteeseen, jossa olemme.

“Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota tulisi nöyränä arvostaa.” Miten voit olla niin varma, Jari? Luojasta viis – en ole kiinnostunut teologisesta väittelystä – mutta siitäkin, ettei luontoa tulisi nöyränä arvostaa?

Voihan sitä vallan hyvin päättää, ettei pidä elämää pyhänä. Se vain johtaa siihen, ettei sitä pian olekaan, ainakaan meille. Kikkelis kokkelis, mitäs läksit, sanoo maailmankaikkeus ihmiselle.

Jos joku on uskonnollinen ääriliike ja vaarallinen sellainen, niin usko rajattomaan kasvuun rajallisella planeetalla. Se, jos joku, on radikalismia ja ekstremismiä, joka on johtanut ja johtaa terrorismiin kaikkea elollista kohtaan. Vähintäänkin se on tunkkaista räyhäkkyyden esittämistä kuolemanvakavan asian kustannuksella. Se on ilmiselvä provokaatio, mutta sillä on niin laaja yleisö (en käytä verorahakorttia, vaikka mieli tekisi), että se on pakko haastaa.

Ehrnroothin kolumnin arvo on siinä, miten oivasti se tiivistää ihmiskeskeisen, tuhoavan maailmankuvan ongelmineen melko lyhyeen tekstiin. Kiitän Ehrnroothia tästä ytimekkyydestä ja pyydän samassa yhteydessä anteeksi sitä, että hän sai sen vuoksi tässä kohtuuttoman suuren roolin edustaa kaikkea sitä, mikä ilmastokeskustelussa on mielestäni pielessä. Tekstissä oli puutteistaan huolimatta paljon hyvää, vaikkei se kovin älykäs ollutkaan: se oli arvoperustaltaan poikkeuksellisen avoin kirjoitus. Vilpitön kiitos siitä.

XXXX

Loppuun kevennys ja spekulatiivinen heitto estetiikan ja etiikan yhteyksistä. Olen ollut havaitsevinani heikkoja signaaleja siitä, että kiillotetun, karkkivärisen, ylisöpön ja tuunatun jälkeen rosoisempi estetiikka on alkanut jälleen viehättää monia. Tämä ei välttämättä ole merkityksetöntä vaihtelua, koska esteettiset käsityksemme ovat aina noudatelleet laajempia yhteiskunnallisia tendenssejä. Ystäväni, jolla on minua huomattavasti tarkempi trendisilmä, yhdisti tämän siihen, että hänen havaintojensa mukaan yhä useampaa kiinnostaa kokeilla rohkeasti kaikenlaista sellaista erityisesti kädentaitoihin liittyvää, missä he eivät lähtökohtaisesti loista. Halutessaan tämän voi nähdä ennakoivan työnjaon hajautumista ja amatöörimäisyyttä; sitä, ettei ekokatastrofin edetessä kenelläkään ole varaa pitäytyä kapeissa, etuoikeutetuissa professioissa tyyliään hinkkaamassa. Selviytyjä on se, joka osaa ja on valmis tekemään vähän kaikenlaista oman erinomaisuutensa korostamisen sijaan.

PS. Lukekaa filosofi (hän on oikeasti) Elisa Aaltolan mainio blogi. Liittyy.

Mutakuoppaan matoja syömään

(Puolukanvarpuja, oravanmarjaa ja joku rahkasammalista.)

“Se loppu nyt meikäläiseltä tämä elintasokilpailu!”
– Härski Hartikainen, Uuno Turhapuron aviokriisi

Tulevaisuustutkija Markku Wileniuksen mukaan tärkeimmät tulevaisuuden taidot ovat “planetaarisen elämän taito” eli elonkehän toiminnan ymmärtäminen, “kompleksisuustaito” eli olennaiseen keskittyminen, luovuustaidot ja empatiataidot. Ilmapiiri ei kuitenkaan tunnu varsinaisesti suosivan mitään näistä, ei ainakaan olennaiseen keskittymistä ja empatiaa.

Ilmastokatastrofiin perehtynyt tutkija Janne Korhonen puolestaan arvelee todennäköiseksi, että ekokriisien kärjistyessä sivilisaatio sammuu, ehkä lopulta jopa koko ihmislaji. Ilmastokatastrofi on siis melko olennainen juttu tällä hetkellä. Useita ilmastotutkijoita viime aikoina haastatelleena en pidä Korhosen arviota niinkään pessimistisenä kuin realistisena. Toki tämä apokalyptinen visio ei ole ainoa mahdollinen skenaario, onpahan “vain” yksi aivan mahdollisista.

Planeetan kannalta sivilisaation sammuminen ei tietysti olisi yksinomaan huono asia, vaikka tokihan se minua ihmisenä surettaisi. Seuraisihan siitä paitsi hirveästi inhimillistä kärsimystä, myös tuntemamme maailman loppu. Mutta tähän giganttiseen uhkaan kätkeytyy myös mahdollisuus (tai pakko, miten haluatte) toisenlaiseen elämään, toisenlaiseen maailmassa olemisen tapaan ihmiselle. Koska näin ei voi jatkua, “näin” tulee ennen pitkää loppumaan, olimme siitä mitä mieltä hyvänsä.

Meneillään ei ole vain ilmastonmuutos, vaan haastattelemani ekofilosofi Ville Lähteen sanoin “kaiken muutos” (pdf, s. 26). Siihen sopeutumisessa ja sen hidastamisen yrittämisessä tulevat tulevaisuudentutkijan luettelemat taidot totta vie tarpeeseen.

Globaalisti ja lokaalisti katsoen ihmisistä köyhimmät ovat ilmastonmuutoksen suurimpia häviäjiä. Haluan kuitenkin kuvitella asiayhteyteen yhden valopilkun. Köyhillä nimittäin on yksi keskeinen taito, jossa he ovat mestareita: heillä on epämukavuudensietokyky. Köyhät ovat jo valmiiksi sopeutuneet elämään niukkuudessa ja niukkuutta tulee tulevaisuudessa riittämään rikkaillekin. Ei voi olla vihreällä oksalla, jos sitä ei enää ole. Niukkuudessa pärjääminen edellyttää ainakin aluksi kykyä elää myös kaikenlävistävän epävarmuuden ja epämukavuuden keskellä. Se taito ei kaikkein hyvinvoivimmilla ole aina se rautaisin, missäpä he sitä olisivat harjoittaneet.

Ei auta, vaikka olisi millainen survivalistirambo, jos ei kestä mitään ikävää, keljua ja epämääräistä. Ja mikä tärkeintä: jos ei kestä muita ihmisiä. Niukkuuden keskellä nousevat sosiaaliset suhteet arvoon arvaamattomaan, mutta eivät noin vain aikojen ratoksi, vaan aivan konkreettisista syistä. Olemme kaikki hyvin riippuvaisia toisistamme ja kaikesta täällä.

On paljon loistavaa ilmastojournalismia ja uskottavaa talouslaskututkimusta, mutta ei niitä päästetä liiaksi häiritsemään taloutta ja politiikkaa. Käytännössä tämä ymmärrys ei näy oikein missään. Ei harjoitettavassa politiikassa, ei yleisimmissä puheenparsissa. Yhä vain toivotaan pelastajaa jostain abstraktista, neutraalista “teknologiasta” – tai mikä melkein pahempaa, “tulevista sukupolvista”, ihan kuin he sen ehtisivät tehdä tai ihan kuin heillä ei olisi muitakin ongelmia ratkottavanaan.

Teknologia ei ehdi kehittyä tarpeeksi ollakseen mikään ratkaisu “kaiken muutokseen”, toisekseen esimerkiksi sinänsä hyvän ja järkevän kuuloinen tavoite energiatehokkuus tuppaa nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä lisäämään aina myös kulutusta (ns. Jevonsin paradoksi) ja sitä kautta päästöjä, koska irtikytkentä on pelkkä ujo toive, ei realismia.

Irtikytkentään uskovat piirtävät U:n ylösalaisin ja sanovat, että lakipisteessä on teollinen yhteiskunta, lopussa palveluyhteiskunta, käyrä kuvaa kulutusta ja päästöjä. Mikään ei vain viittaa siihen, että tällä menolla ne olisivat kääntymässä laskuun. Uskottavaa talouden irtikytkentää päästöistä tässäkään niin sanotussa palveluyhteiskunnassa ei ole kenelläkään esittää, on vain niitä toiveita ja U väärinpäin.

Ei ole materiasta erillistä sisällöntuotantoa. Ei ole aineetonta tuotantoa. Pelkät Googlen haut kuluttavat energiaa Tampereen kokoisen kaupungin verran (yhtiön muusta sähkönkulutuksesta puhumattakaan) ja jokaista “aineettoman työn” perusvälinettä läppäriä kohti kulutetaan 1000-2000 kiloa luonnonvaroja. Jo ilman näitäkin ongelmia tehokkuuden pitäisi kasvaa aivan ennennäkemättömällä tavalla, ellei elintasoa ei laskettaisi.

Minulle teknologiahybris ei kerro niinkään utopian puutteesta kuin typeristä utopioista. Että kun kaikki nyt kuitenkin on tätä kapitalismia, niin leikitään mukana sitten ja mistäs sen tietää, jos jonakin päivänä kaikki jotenkin muuttuu, kun tuo teknologiakin kehittyy.

Se ei ole realismia, vaan näköalattomuutta, osan mahdollisuuksista aktiivista sulkeamista pois todellisuuden piiristä. Lukion filosofiallakin (kai sitä sentään on yhä pakollista edes yksi kurssi?!) hahmottaa, mikä “näin on, joten olkoot” -perustelussa mättää. Kaikki näennäisen vaihtoehtoinenkin aktivismi keskittyy lähinnä esittämään vaatimuksia järjestelmälle sen sisällä, vaikka eräät kapitalismin tutkijatkin (vaikka nyt Wallerstein) ovat arvelleet sen kaatuvan lopulta omaan mahdottomuuteensa.

Kapitalistiselta tuotannolta suljetaan yhä silmät myös ekokatastrofin yhteydessä, koska olemme niin elimellinen osa sitä ja se meitä. Me elämme ja hengitämme sitä, me teemme sitä jo yksin käyttämällä someja koko ajan ja kaikkeen viestintään. Suuryritykset ja valtiot tietävät meistä kaiken, mainostajat tietävät meistä kaiken, kuka tahansa kenellä on tarpeeksi rahaa ja intressi tietää meistä aivan kaiken, eikä tämä olisi mahdollista ilman nykyisenlaista teknologiaa.

Toki tämä niin sanottu kommunikatiivinen kapitalismi on tuonut uusia muotoja tehdä rahaa itsekin, mutta eipä tule ilmaiseksi sekään: tulee yksityisyyttä ja oman ajan hallintaa vastaan, jos tulee. Sitä vastaan, että kierrätämme kaiken “sosiaalisen” kaupallisten alustojen kautta, että ne määrittävät yhteiselämäämme, ihmissuhteitamme. Kommunikatiivisessa kapitalismissa “kaikki on contentia”, kuten väitöskirjatutkija Timo Harjuniemi kirjoittaa Alustassa.

“Dean kuvaa, miten kommunikatiivinen kapitalismi valjastaa poliittisen energian lisäarvon tuotannon palvelukseen. Juuri tämän vuoksi Google, Facebook ja Twitter kannustavat osallistumaan ja lupaavat entistä avoimempaa demokratiaa. Juuri sinulla on mahdollisuus vaikuttaa, kunhan osallistut, keskustelet ja tuot oman näkökulmasi esiin! Haasta vakiintuneet hierarkiat ja julkisuuden portinvartijat ja paranna maailmaa, komento kuuluu.”

Rakenteiden, joissa tämä kaikki tapahtuu, keskittyminen on painajaismaista. Se tarkoittaa myös, että yksityisyydestä tulee luksusta, kuten taannoin totesin. Eikä tämä ole sattumaa tai salaliitto, vaan kapitalistisen tuotantojärjetelmän ominaisuus: sen voitokkuus on perustunut juuri sen kyvylle tuoda voitontavoittelun piiriin yhä uusia elämänalueita, kuten nyt vaikka ihmissuhteet ja puhdas vesi. Totaalikapitalismissa hengitysilmakin on kaupallistettu.

Tästä voisi tällainen tyhmempi tyttö päätellä, että tällöin mullistavaa ja vallankumouksellista on juuri paeta tätä logiikkaa, olla suostumatta pelaamaan sen säännöillä ainakaan enempää kuin on aivan välttämätöntä. Että jos ei muuta, niin voisihan sitä ainakin yrittää osaltaan olla lisäämättä kierroksia. En tosin tiedä, miten se on mahdollista. Tätäkin tekstiä jaetaan Facebookissa, luetaan iPhoneilla, etsitään Googlella, jätetään jälkiä, joista tehdään profiileja, joita myydään mainostajille. Vähintä, mitä voi tehdä, on olla juhlimatta näitä saavutuksina, ja pitää niitä välttämättömyyksinäkin vain silloin, jos ne oikeasti ovat sitä.

Kieltäytyminen mukanaolosta on hulluutta, koska se tarkoittaa myös kieltäytymistä (paitsi sosiaalisesta, myös) erinäisistä rahanteko-optiosta, joilla meitä roikotetaan mukana. “Jos nyt luovunkin yksityisyydestäni, kenties hyödyn siitä kuitenkin taloudellisesti…” Kuulostaa jonkinlaisilta uhrimenoilta tai epätoivoiselta lottoajalta, että kerran vielä pojat, ehkä tää on se kerta. Ihmiset myyvät netissä lastensa lapsuuden ja yksityisyyden, itsestään kaiken ja enemmänkin. Luulen, että moni meistä tulisi vielä maksamaan maltaita kymmenenkin vuoden takaisesta yksityisyydestä ja autonomiasta. Että pimennosta tulee hitokseen tavoiteltu tila.

Monille somen syvässä päädyssä ei ole eroa some- ja irl-ihmissuhteilla. On myös ajanmukaista väittää, että eihän niillä olekaan eroa ja mikä oikea maailma muka. Rohkenen olla eri mieltä niin mediumin vaikutuksesta käytäntöön kuin simulaation todellisuudestakin. (“Väline on viesti”, yst. terv. McLuhan.) Nykyisin kun pohditaan, mitä eroa edes on ystävällä ja kontaktilla? Verkostolla ja kaveriporukalla? Contentia kaikki tyynni! Aiheesta on kirjoitettu muuan Römaanikin. Käytämme kapitalismin kieltä varsin suvereenisti yhdestä jos toisestakin asiasta myös puhuessamme esimerkiksi toistemme markkina-arvoista.

Lipsahdin puhumaan kielestä. Se ei ole ihme, koska se on niitä harvoja asioita, joissa luulen voivani jotenkin vaikuttaa. Ja muun muassa se on politiikassa pielessä: keskitytään neuroottisesti hinkkaamaan ja hysteerisesti valvomaan retoriikkaa, kun ei muuhunkaan ole rahkeita. Palaan vielä Harjuniemen kirjoitukseen, koska se oli aika hyvä:

“Millään määrällä viestintää ja keskustelua ei ole väliä, jos viestintä on poliittisilta vaikutuksiltaan impotenttia. Voikin olla, että tarvitsemme rahtusen vähemmän viestintää ja hieman enemmän poliittista toimintaa ja järjestäytymistä aikamme megaongelmien ratkaisemiseksi.”

Heh.

Vuosia sitten haastattelemani 90-vuotias Ele Alenius sanoi, ettei tulevaisuudessa hallitse se, joka omistaa tuotannon, vaan se, joka määrittää, mitä kehitys on. En ole vieläkään päättänyt, mitä tämä minulle tarkoittaa, mutta minusta tuntuu, että lauseeseen sisältyy oivallus. Mitä on kehitys tässä elonkehässä ja tällä rajallisella planeetalla? Tuskin ainakaan yhtä kuin teknologian kehitys, joka on tuonut meidät tähän hirvittävään pisteeseen historiassa. Huomattakoon, että mikä tahansa arveluni on tosin luultavasti kaukana siitä, mitä Alenius tarkoitti, olenhan paljon häntä teknologiapessimistisempi.

Mutta miksi teknologiapessimismi? Eikö kategorinen “teknologian” kritisointi ole typerää, sarana ja lapiokin ovat teknologioita? Miksi vihaat teknologiaa?

En vihaa. Olen ollut siitä aina jokseenkin kiinnostunut: kiinnostunut siitä, miten asiat toimivat. (Käytin huomattavan osan lapsuudestani yrittäen keksiä ikiliikkujaa. Kiinnostukseni tosin suuntautui ja suuntautuu lähinnä konetekniikkaan eikä niinkään tietotekniikkaan sähkötekniikan alalajina. Insinööriystäväni mukaan tämä on täysin teennäinen jaottelu sekä käytännöllisessä että filosofisessa mielessä. Hän on luultavasti oikeassa.)

Olen nauttinut lukemattomista teknologian mukanaan tuomista huveista ja ylellisyyksistä ja varsinkin sen kanssa rinta rinnan kehittyneestä nykyaikaisesta lääketieteestä, jonka saavutukset ovat ilmeisine puutteineenkin huikeat. Ilman rokotteita, antibiootteja ja kirurgista huippuosaamista olisin kuollut jo monta kertaa, kuten valtaosa meistä kaikista, sanoi se oma sisäinen rambofiilis mitä tahansa.

Mutta vedetään mutkat suoriksi: teknologiaa kehitetään sen ehdoilla ja se on sen palveluksessa, kenellä on valtaa muutenkin. Pitkälle erikoistunut työnjako ja teknologiaintensiivisyys, siis -riippuvaisuus, tarkoittavat myös, että olemme yhä elimellisemmin riippuvaisia maailman vallakkaimmista. Tämän voi todeta yksinkertaisesti jo ajattelemalla aivan perustavimpia tarpeitamme: lämpöä, vettä ja ruokaa. Suurin osa on sormi suussa jo sähkökatkon tullen.

Sähkö tulee seinästä, turva ja kommunikaatio puhelimesta. Kaukolämmön kustessa talot jäähtyisivät hyvin pian, koska seinät eivät todellakaan ole mitään massiivirakenteita, vaan muutamia kantakaupungin vanhimpia paksuseinäisiä tiilitaloja lukuun ottamatta onttoja. Ilmastointi lakkaisi toimimasta, talojen aineenvaihdunta pysähtyisi. Entä, jos ruokaa ei saisi kaupasta? Vielä tulee juomavettä hanasta, vaan entäpä jos ei tulisi?

Ei ole kysymys mistään survivalistifiilailuista vaan siitä, että tunnistamme ja tunnustamme riippuvuutemme. Tai entä näin päin: eikö ole mieletöntä, että aivan perustavaa laatua olevien elämän edellytysten hallinta on niin äärimmäinen ajatus, että sen yhteydessä pitää puhua jo survivalismista?

Teknologia on aina myös hierarkia, sanos Zerzan.

Ja edelleen: sillä kikkailu syö valtavia määriä luonnonvaroja. Yhä edelleen kulutus lisääntyy käsikkäin teknologisten (energiatehokkuutta lisäävien) innovaatioiden ja päästöjen kanssa, vaikka viherpesty kollektiivinen tajuntamme mielellään muuta kuvittelisi. Onhan tämä nyt jumalauta kiusallista myöntää.

Puhumattakaan siitä, miten teknologiaa käytetään yhä enemmän hallintaan ja valvontaan. Se siis vähentää autonomiaa. Teknologiat ovat kehittyneet pitkälti sotien inspiroimana, esimerkiksi kameroiden tekniikan kehitys on seurannut aseiden kehitystä. Sotateknologiaan itsessään en viitsi edes mennä.

Teknologia on erinomainen renki, mutta helvetin huono isäntä. Ja tässä tullaan siihen, että me emme ainakaan ole sen isäntiä: kehitystä ohjaavat suuryritykset, ne määrittävät sen, mikä on “eteenpäin” ja se on elonkehän näkökulmasta usein yhtä kuin “kohti tuhoa”. Se, mitä kehitys on, ei ole hallinnassamme. Jos emme siis voi vakavissamme kamppailla teknologian herruudesta, kannattaisiko keskittyä siihen, mistä vielä voimme? Jos siis voimme.

Niin, mitäs tässä sitten oikein?

No, aina voi pistää hulinaksi. Painostaa joukkovoimalla johtajia tekemään vähemmän tuhoisia päätöksiä ja konkreettisesti estää (tähän ei tarvita aina edes joukkovoimaa) tuhoisia tekoja. Luoda parempia (horisontaalisempia, vähemmän hierarkkisia) rakenteita. Näin jonkin verran aktivismihommia nähneenä en ole liian toiveikas tämän suhteen, mutta toisaalta olen elänyt vain kolmisenkymmentä vuotta ja vallankumouksia on maailmaan mahtunut lyhyempäänkin aikaan useita. Kaikenlaista hulinaa on nytkin meneillään vähän joka puolella. Espanja, Iran, Chile, Kiina… Toivottavasti olen siis väärässä. Luultavasti olenkin.

Voi sitä myös kaikessa hiljaisuudessa kasvatella omia rihmastojaan niin, että olisi mahdollisimman vähän riippuvainen ekokriisiytyvästä globaalista talousjärjestelmästä. (Yhteiskunnan tasolla tämä tarkoittaisi esimerkiksi nykyistä suurempaa ruokaomavaraisuutta.) Ajatus riippumattomuudesta on toki utopistinen, maailmasta ei voi eristäytyä eikä mitään lintukotoa tai pakopaikkaa enää ole eikä tule. Riippuvaisuuksia voi silti vähentää ja näin parantaa (mielekkään elämän) säilymisen mahdollisuuksia. Kirkastaa niitä riippuvaisuuksia, jotka ovat perustavia ja väistämättömiä. Tässä astuu kuvaan aidon vastavuoroisen sosiaalisuuden tärkeys, ihmissuhteiden ja luottamuksen merkitys.

Kukahan sen sanoikaan, että se, kuulostaako tämä takapajuiselta vai huojentavalta riippuu siitä, onko kuulostelija nykysysteemissä enemmän riistäjän vai riistettävän asemassa. Globaalisti ottaen olen sen verran äveriäs, että kuulostaa ainakin työläältä. Mutta silti jollain omituisella tavalla myös huojentavalta…

Ei uudenlaisen maailmassa olemisen tarvitse tarkoittaa kurjuutta ja kuolemaa. Elintaso voi laskea, elämänlaatu nousta. Mutta sellaiset vaatimukset, jotka perustuvat kestämättömälle elintasolle ja hybriselle teknologiauskolle, tulee hylätä. Tarpeiden tyydyttäminen on kerta kaikkiaan ajateltava uusiksi, iso osa “tarpeistakin”.

En ole romahdusta odottava survivalisti (enpä, niin ponnekkaasti tämä pitää näköjään yrittää kieltää). En vain voi kovin vakavissani uskoa, että pääsisin eko- ja muiden kriisien yhä kärjistyessä hallitsemaan saati omistamaan mitään keskeistä teknologiaa. Todennäköisempänä kuin valtavaa yhtäkkistä romahdusta pidän sitä, että yhä uusia ihmisjoukkoja rajataan vähitellen pois kaiken hyvän ja kivan piiristä ja vastaavasti liitetään yhä uusien hallinnan teknologioiden ja tekniikoiden alle, koska nykyisen tasoista hyvää ja kivaa ei riitä kaikille. Ekokatastrofin ja muiden kriisien kärjistyessä en usko olevani osa sitä joukkoa, joka pääsee ilman sietämättömiä uhrauksia käyttämään teknologiaa omaksi hyödykseen.

Monty Pythonin Holy Grailissa anarkosyndikalistisen kollektiivin jäsen huutaa mudassa möyriessään, että “Denis, there’s some lovely filth down here!”. Naurattaahan se, kuten vähän naurattaa myös ajatus Zerzanista kritisoimassa matematiikkaa ja ajan käsitettä. Naurattaa ajatus hipeistä metsässä, koska, no, hipit metsässä.

Mitä sitten pitää tehdä? Sulkea somet ja istuttaa pottuja parvekkeelle?

Ehkä se on ihan hyvä alku, sillä ruuan kasvattamisesta itse tulee vielä uudestaan tärkeä taito, arvelevat.

Jos jonnekin lennetään, niin ei ainakaan Turkkiin

(Banderolli Turkin vastaisesta mielenosoituksesta Tampereelta 12.10.2019)

Lentomatkustamisen päästöt ovat puhuttaneet kiitettävästi viime vuosina (toinen asia, ovatko puheet vaikuttaneet), mutta flygariin voi joskus jättää astumatta myös humanitaarisista syistä. Lomamatkoja Turkkiin tekemällä tai mitä tahansa turkkilaisia tuotteita käyttämällä nimittäin tällä hetkellä rahoittaa Erdoganin sotaa kurdeja vastaan. Harva valtio puhtoinen on, mutta parhaillaan hyökkäyssotaa käyvä nyt ei ainakaan.

Huonon omantunnon kantaminen jo tehdystä matkasta tai ostoksesta ei tietenkään auta mitään enkä kannusta ketään itseruoskintaan vaan siihen, että pyrkii jatkossa tekemään valistuneempia valintoja. Kurdiliike on pyytänyt varsin selväsanaisesti boikotoimaan Turkkia. Nähdäkseni ei olisi lainkaan kohtuutonta esimerkiksi vaatia matkatoimistoilta, että jo varatut matkat voisi perua ilman kuluja tai vaihtaa toisiin kohteisiin, kun on tuon turvallisuudenkin kanssa vähän niin ja näin.

Tilanne on tämä: viime viikolla Trump päätti vetää yhdysvaltalaisjoukot pois alueelta ja täten käytännössä antoi Turkille valtuudet hyökätä alueelle. Tuli siis tehdyksi vähän sellainen perinteinen käpäytys eli sotahullujen suurvaltaukkojen etupiirijako, jollaisista suomalaisillakin on historiassaan jonkinlaisia kokemuksia (historiallisten tilanteiden ilmeisillä eroilla toki). Kymmeniä siviilejä on jo kuollut ja loukkaantunut Erdoganin armeijan ryskiessä alueelle.

Konfliktiin on sen jälkeen, alle viikon sisällä, mahtunut niin monenlaisia käänteitä, että niiden toistamisen sijaan tässä suosittelen tsekkailemaan ihan valtakunnanmedioista, ainakin Yle on seurannut kiitettävän tiiviisti. Tilanteet elävät nopeasti ja yllättävästi. Tätä kirjoittaessani sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kurdit ovat juuri tehneet sopimuksen (huom. kaksi eri linkkiä) Venäjän tukeman Syyrian armeijan kanssa. Nähtäväksi jää, mitä tämä tarkoittaa alueen autonomialle, mutta kurdien on näin äärimmäisen tukalassa tilanteessa tartuttava käteen kuin käteen.

Trump tunnetusti on vähän sellainen tuulella käypä hölöpönttö. Annettuaan avoimen hyökkäysluvan Turkille hän kohta jo kutsui sen hyökkäystä kurdialueelle huonoksi ideaksi ja kiirehti lupailemaan, että Yhdysvallat voisi tehdä jotain Turkkia vastaan. Kurdien näkökulmasta anteeksiantamattoman petoksen tehnyt Trump yrittänee saada itsensä näin näyttämään pelastavalta enkeliltä sekä huomiota ja hurraata, jos päätyy tekemään jotain Turkkia vastaan, jonka käsiin siis juuri jätti liittolaisensa. Yhdysvaltojen muut liittolaiset ovat nyt syystäkin hämillään, koska eihän tämä kovin luotettavaa kuvaa heidän liittolaisestaan anna.

Trump ehti väittää myös, että Isisin nitistäminen olisi ollut Yhdysvaltojen ansiota, mikä sekin oli aika paksua. Vaikka kurdit saivat Yhdysvalloilta taustatukea, niin arviolta 10 000 kurdia Isisin kukistamisen kuitenkin verellään maksoi. Kurdit ovat nuijineet Isisin todella heikoksi, mutta Yhdysvaltojen päätös vetäytyä voi hyvinkin tarkoittaa sen uutta nousua.

Hämmästyttävän vähän tilaa suomalaisessa mediassa on saanut tämä kurdien koko maailmaa koskeva uroteko. Enemmän on näkynyt liberaalia kauhistelua siitä, että ihanko siellä on aseisiinkin tartuttu (sisällissotaa käyvässä valtiossa kahdenlaisten kalifaatin havittelijoiden ristitulessa, vulgaaria kerrassaan). Varsinkaan näitä kotoisia islamofobejamme ei ole paljoa kurdien uhraus kiinnostanut, sillä muistuttaahan jihadistien konservatiivinen, nationalistinen, autoritaarinen ja uskonnon valtioon sotkeva ihanneyhteiskunta heidän ihanneyhteiskuntaansa ratkaisevasti enemmän kuin Rojava, jonka asukkaissa muuten on paljon muslimeita. Menevät siinä aivotkin solmuun hitaimmilla.

Kurdit ovat ilmoittaneet, että Turkin jyrätessä päälle heitä tuskin riittää vartioimaan vangittuja Isis-taistelijoita. Vartijoitta jääneiltä leireiltä on jo paennut taistelijoiden perheenjäseniä, joukossaan mahdollisesti myös suomalaisia naisia ja lapsia, joiden kohtalolle täällä ehdittiin pyöritellä peukaloita aika pitkään. Kukapa jihadismista pitäisi, mutta lapsilla on silti lasten oikeudet, tai ainakin pitäisi olla. Yhtä kaikki Turkin hyökkäys tarkoittaa helposti Isisin uudelleenaktivoitumista.

Miksi koko asian pitäisi kiinnostaa ketään Suomessa? Jos massiivinen inhimillinen kärsimys – ovella kolkuttava jälleen uusi kansanmurha – ja Isisin inho eivät riitä syiksi, niin suosittelen miettimään seuraavia: jos tällainen sallitaan vastalauseitta, tarkoittaa se liukumaa kohti rajapolitiikan sääntöjen uudelleenmäärittelyä kaikkialla maailmassa, eikä varmastikaan näin pienen maan kuin Suomen asukkaiden eduksi. Toiseksi, eri arvioiden mukaan Turkin hyökkäys aiheuttaa 300 000 – 500 000 ihmisen lähtemisen pakolaisiksi kodeistaan. Ilmankos Macron ja Merkel ovat asiasta nyt kovin kiinnostuneita, vaikka EU on seurannut tilannetta sivusta jo vuosia hävettävän hiljaa. Kolmanneksi, kaikki nyt alueella sovussa elävät eri etnisyydet ja uskonnot ovat uhattuina Turkin taholta.

Neljäs syy on se ilmeisin. Koillis-Syyriassa, Syyrian Kurdistanissa on vuodesta 2012 ollut käynnissä ainutlaatuinen tasa-arvoistava ja demokratisoiva yhteiskunnallinen kokeilu, joka tunnetaan parhaiten Rojavan vallankumouksena. Syyrian sisällissodan aikana kurdit perustivat aluelle oman autonomisen alueensa, jonka rakenteet ovat demokratian, ekologian ja naisen aseman suhteen osin huomattavasti edistyksellisempiä kuin omamme, ja sekös Lähi-idän taantumuksellisia voimia vituttaa.

Suomalaisessa mediassa Rojavaa on kuvailtu muun muassa menestystarinaksi, eikä suotta. Se on ollut kiinnostava ja innoittava esimerkki myös monille antiautoritaarisista yhteiskuntakokeiluista kiinnostuneille ihmisille ympäri maailman. Ei Rojava toki ole ainoa tälläkin hetkellä olemassaoleva käytännön kokeilu (zapatistien pitkän kamppailun lisäksi hieman vastaavaa on tehty muun muassa Argentiinassa ja Kreikassa), mutta mittaluokassaan ainutlaatuinen osoitus siitä, että kapitalismille ja kansallisvaltiolle on luotavissa vaihtoehtoja.

Turkin presidentti Erdogan kutsuu tätä kokeilua terrorismiksi, vaikka hänen omat hyökkäysjoukkonsa liittolaisineen ovat naapurivaltiossa raiskanneet, kiduttaneet, kidnapanneet, teloittaneet ja muilla tavoin kaltoinkohdelleet kurdeja, lapsiakaan säästämättä (tuosta linkistä tulee sitten todella paha mieli).

Miksi Erdogania sitten niin perkeleesti rassaa Rojavan autonomiaprojekti? Miksi hän hyökkäsi alueelle? Ainakin hän haluaa ajaa kurdit kodeistaan ja pakkosiirrättää heidän tilalleen Turkissa oleskelevat syyrialaiset pakolaiset. Lisäksi hän pelkää Rojavan kiinnostavan kurdeja myös Turkissa, eikä ole siinä varmasti väärässä. Aivan vähäinen merkitys tuskin on silläkään, miten sotiminen kasvattaa poliitikon nuupahtanutta suosiota ja kääntää kansan katseen kätevästi pois muista vaikeista kysymyksistä.

Kiinnostavaa muuten, miten kotoista äärioikeistoa ei tunnu yhtäkkiä kiinnostavan tippaakaan, että siellä voi olla kohta puolikin miljoonaa pakolaista liikekannalla. Jos he haluaisivat vähentää pakolaisuutta, he ilman muuta tukisivat kurdeja, ihan niin kuin heidän olisi pitänyt tukea näitä jihadismin vastustamisessa, jos heitä oikeasti kiinnostaisi vastustaa jihadismia. Perussuomalaisten ynnä muiden ei kuitenkaan missään tapauksessa kannata ennaltaehkäistä pakolaisuutta, koska he tarvitsevat pakolaisia politiikkaansa. Pakolaisten “vyöry” on heille onnenpotku, mitä parhain tapa kasvattaa suosiotaan.

Suomi on tuominnut hyökkäyksen kuten itsestäänselvästi kuuluukin ja hallitus aikonut jäädyttää uudet asevientiluvat, mutta se ei vaikuttaisi vielä pariin vuoteen, eli vähän heikonlaisesti tähän nyt päällä olevaan tilanteeseen. Suomi on nimittäin tähän asti vienyt Turkkiin aseita ihan reippaanlaisesti. EU on kaikki nämä vuodet katsellut vierestä Turkin todella kyseenalaisia toimia kurdeja vastaan tekemättä juuri mitään. Sama koskee YK:a. Ja Nato taas… No, niin.

Tällaiset konfliktit ovat aina hyvin monitahoisia ja -mutkaisia. Ei ole ihme, jos niiden seuraaminen tuntuu tuskastuttavan vaikealta, puhumattakaan kannan muodostamisesta kompleksisesta aiheesta. Täydellisiä aatteita ja ihmisiä ei ole koskaan millään puolella, tietenkään. Katson kuitenkin, että pienempi paha kuin jättäytyä omaa tahrattomuuttaan varjellen sivuun on yrittää tällaisissa inhimillisesti täysin kestämättömissä tilanteissa toimia parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan, osa samaa maailmaa ja alati pienenevää sellaista kun kuitenkin olemme. Myös tekemättömyys on teko, ihan niin kuin kouluväkivallan sivusta katsominen on osasyyllisyyttä. Ja: me voimme itse jonain päivänä olla samankaltaisessa tilanteessa.

Ympäri Suomea on kuluneena viikonloppuna osoitettu mieltä Turkkia vastaan. Jos se tai jokin muu aktiivinen toiminta tuntuu syystä tai toisesta mahdottomalta, niin ainakin voi yrittää olla passiivisesti tukematta Erdoganin touhuja.

Jos siis jonnekin lennätte, niin harkitkaa edes Turkkia uudelleen.

Alamaisuus lannistaa, yhteistyö sytyttää liekin

(Karelidien vuoriston jäänteitä. Kuva voisi liittyä tekstiin jollain peruskallio-aasinsillalla.)

Luin Janne Saarikiven kolumnin ja yllätyin iloisesti, koska maltillisena pitämäni professorin johtopäätös oli ei-niin maltillinen kansalaistoiminta ratkaisuna ilmastokatastrofiin. Hieman samansuuntaisen tulkinnan keinoista teki muuten aiemmin myös tutkijatohtori Janne M. Korhonen.

Mutta näin siis Saarikivi: “meidän on siirryttävä yksityisistä boikoteista joukkojen voimaan ja poliittiseen viestiin. On oltava kuin vanha työväenliike: kansainvälinen ja voimakas, pakottaa poliitikot ja pääoma muutoksiin.”

Eihän tämän voi kuin allekirjoittaa. Jos tällä maailmalla vielä jotain toivoa on, niin se on epämuodollisessa yhteistoiminnassa ja joukkovoimassa. Ei siis missään keskusjohtoisessa uudessa ideologiassa ja byrokratiassa, vaan siinä, että ihmiset ympäri maailmaa toimivat (paikalliset olosuhteet ja tilanteet huomioiden) yhdessä parhaaksi katsomillaan tavoilla erään varsin keskeisen yhteisen tavoitteen eteen – siis sen, että elonkehä säilyisi elinkelpoisena jälkipolville. Yksinomaan virallisia väyliä pitkin muutosta ei tule tapahtumaan, koska ne ovat osa tätä kestämätöntä rakennelmaa ja lisäksi aivan liian hitaita ja kankeita.

Pikainen vilkaisu kolumnin kommenttiketjuun muistuttaa kuitenkin siitä karmivasta totalitaristisesta vaihtoehdottomuudesta ja instituutioihin hirttäytymisestä, mitä monien tahojen on edullista lietsoa: että nykyinen järjestelmä olisi parasta ja ainoaa mahdollista demokratiaa ja että ainoa oikea vaikuttamisen tapa olisi äänestäminen. Korkeintaan tämän ritualistisen vallanuusintamisen lisäksi hyväksytään kansalaisjärjestöissä toimiminen ja hyväntekeväisyys, eli hieman kärjistäen rahan kerääminen ja jakaminen järjestelmän puitteissa.

Syitä auktoriteetti- ja byrokratiauskolle on tietysti useita. Ilmiselvin niistä on tietysti se, että nykyinen järjestelmä suojelee tiettyjen tahojen etuja ja kaikki tätä järjestystä uhkaava uhkaa näitä etuja. Siksi tällaista näkemystä levitetään systemaattisesti. Osa on ehkä niellyt mediassa yleisesti käytetyn narratiivin ja ärsyyntyy kaikista “häiriöistä”. Osa kenties pelkää jo rauhanomaisen kansalaistottelemattomuuden avaavan ovet viranomaisten mielivallalle ja väkivallalle, mikä on tietysti perusteltu pelko. Joku vain on kenties luonteeltaan lakihenkisempi tai ei ole tullut ajatelleeksi asioita sen pidemmälle. Varmasti yhä alitajuisesti vaikuttaa myös luterilaisuuteen ainakin ennen kuulunut käsitys, että esivallalla on jumalalliset valtuudet maan päällä. (Se onkin muuten suurin ongelmani kristinuskon kanssa, jossa noin muuten on paljon yhteiskunnallisesti hyvin radikaalia sisältöä.) Suurinta osaa näistä leimaa kuitenkin lannistunut alistuneisuus, tunne siitä, ettei vaihtoehtoja ole.

Ihmisten vapaaehtoisen, itsenäisen yhteistoiminnan eri muotojen oikeutuksesta voidaan jauhaa maailman tappiin ja näillä näkymin ollaan jauhamassakin. Fakta on kuitenkin se, että se on nimenomaan tämä nykyinen järjestelmä, joka on tuhoamassa elinmahdollisuudet.

Vastarinnassa on aina ensisijaisesti kysymys ihmissuhteista. On mahdotonta pidemmän päälle ja kestävästi toimia ilman lojaaliutta, luottamusta, kunnioitusta ja solidaarisuutta eli vastavuoroisuutta. Ei ole ollut eikä tule vastarintaa ilman tällaisia ihmissuhteita ja suhtautumista toisiin ihmisiin. Vain omaa lyhytnäköistä etuaan laskelmoivat yksittäiset yksilöt eivät tee vallankumouksia, vaan vallankumouksen irvikuvia eli vallankaappauksia.

Tämä ei tarkoita, että pitäisi muuttua pyhimykseksi tai että joukkoliikkeissä pitäisi olla kaikkien kaveri, eikä varsinkaan sitä, että yksilön pitäisi alistua enemmistön mielivallalle, vaan yksinkertaisesti vain, että on kyettävä yhteistoimintaan. Historia on kuitenkin näyttänyt, että poikkeustilanteissa (luonnonkatastrofit ja niin edelleen) ihmiset kyllä kykenevät siihen hämmästyttävänkin hyvin ja nopeasti, jopa aivan tuntemattomien kanssa ja heidän vuokseen. Ja ihan ilman, että kukaan sanelee ylhäältä käsin ohjeita.

Alamaisuuden vaatimus on vaatimus siitä, että pysymme vieraina toisillemme. Ehkä vasta, kun ihmissuhteiden lujuus ja paino ylittävät muodolliset vaatimukset, alkavat jälkimmäiset näyttää ei-legitiimeiltä. Silloin ei kysytä, onko oikein harrastaa kansalaistottelemattomuutta tai rikkoa lakia, vaan: mikä on tärkeämpää kuin elämän suojeleminen? Ja jos ei oman aina olisikaan, niin ainakin lasten ja muiden maailmantilaan syyttömien.

Toki tällä hetkellä kuulostaa tuskastuttavan naiivilta, kun Saarikivi kirjoittaa, että ympäristölle haitalliset työt pitäisi vain lopettaa, istua tehtaan portille vaatimaan oman elintasonsa laskemista. Ja ei niin tapahdukaan niin kauan kuin ei ole pakko tai ole visiota paremmasta. Ilman hahmotusta tilanteen vakavuudesta ja vaihtoehdoista sille se tietenkin kuulostaa vain keskiluokkaisesta asemasta esitetylle höperölle (jälleen uudelle) vaatimukselle: työläiset, pelastakaa maailma!

On siis aika akuutti ongelma pohtia, miten esimerkin paikkakunnalla tullaan toimeen tehtaan jälkeen (tai tehdasta jollain toisella tapaa käyttäen). Toivo elääkin siinä, että aivan satavarmasti moni niistä, jotka eivät elä suoranaisessa köyhyydessä, olisi valmis laskemaan materiaalista elintasoaan, jos se tarkoittaisi vähemmän työtä ja kiirettä, enemmän vapautta ja valtaa omaan elämään. Ja vähemmän maailmanloppua… Elämänlaadun ja ekologisuuden ei tarvitse olla toisensa poissulkevia.

Emme voi ratkaista ilmastokysymystä ratkaisematta myös perustarpeiden tyydyttämisen ongelmia, siis luomatta vaihtoehtoisia tarpeentyydytyksen tapoja. En tarkoita, että pitäisi olla olemassa valmis rinnakkaisjärjestelmä, ennen kuin voidaan protestoida. Tarkoitan vain, että nämä kaksi asiaa ovat aivan elimellisesti kytköksissä toisiinsa – enemmänkin, ne ovat sama asia, vain eri kanteilta katsottuna. On muistettava, etteivät nämä olemassaolevat käytännöt ja järjestelmät suinkaan ole ainoita, saati parhaita mahdollisia tapoja tyydyttää inhimilliset tarpeet. Ei kaikkea silti tarvitse aloittaa aivan nollasta, paljon olisi mahdollista tehdä näissäkin puitteissa.

Sivumennen sanoen, niin sanotulla luovalla luokalla on tässä aika kova itsereflektion paikka. Harmillisen usein keskiluokkaiset tietotyöläiset ja sisällöntuottajat tyytyvät esittämään ikään kuin viattomia sivustakatsojia, pahimmillaan moralisoimaan työläisiä ikävästi saastuttavien töiden tekemisestä. Kamalaa, hakkaat metsää! Kamalaa, työskentelet sellutehtaassa! Kamalaa, kokoat autoja!

Mutta otetaan esimerkiksi elektroniikka. Kaivoksista kaivetaan mineraaleja, jotka jalostetaan metalleiksi, joista tehdään elektronisia komponentteja, joista kootaan tehtaassa läppäri. (Tai: kaivetaan litiumia, jota tarvitaan sähköautojen valtaviin akkuihin…) Sitten nämä läppärit laivataan, kuljetetaan satamien kautta ja kumipyörillä kauppoihin myytäviksi. Ne tarvitsevat toimiakseen sähköä, joka ei tule seinästä vaan useimmiten fossiilisista polttoaineista. Kenen siis tässä ketjussa pitäisi lopettaa epäekologinen työskentely? Harvemmin varmaan tarkoitetaan sitä loppukäyttäjää.

Joskus meidän “luovan työn tekijöiden” keskuudessa eletään aivan käsittämättömässä aineettomuuden harhassa, että kun tuotetaan muka vain sisältöjä, niin suurin piirtein eletään huonepölyllä ja auringonvalolla. Paskanmarjat, meille ei vain näy se kaikki työ ja materia, mitä tällainen mukava sisällöntuottamiselämä vaatii, sen päästöistä puhumattakaan, kun pitkälle teknologistuneessa yhteiskunnassa eletään. Ei se googlekaan pyhällä hengellä pyöri. Sama pätee suuremmassa mittakaavassa siinä, miten niin sanotuissa länsimaissa suhtaudutaan niin sanottuihin kehitysmaihin: siellä ne vain saastuttelevat menemään… Vaikka elintasomme täällä on rakennettu riistolle siellä.

Jos jätämme tämän huomiotta, olemme tekopyhiä ja vaadimme muilta jotain, mihin emme kykene itsekään. (Minulla esimerkiksi on elämäni aikana ollut kaksi läppäriä, jotka molemmat käytettyinä hankittuja, ja älypuhelimia yksi, mutta sekin on liikaa.) On oikeasti sisäistettävä, ettei talouskasvua, joka mahdollistaa nykyisen elämäntavan, voi leikata irti päästöjen kasvusta, vaikka se perustuisikin enenevästi sisällöille tai palveluille. On vaarallista uskoa irtikytkentään ilman mitään perusteita: siihen, että talous voisi kasvaa erillään materiasta. Se on pelkkä teoria ja toive, ettei mitään tarvitsisi tehdä eikä minkään muuttua. (Tästä lisää seuraavassa postauksessa, joka käsittelee uskoa teknologian pelastavaan voimaan.)

Mutta mitä sitten pitäisi tehdä, kerran tilanne on näin hirveä ja todennäköisyydet (totaaliselta ekokatastrofilta välttymistä) vastaan? Elonkehää ja sivilisaatiota tuhoon vievät voimat ovat valtavia. Mitä helvettiä tässä voi yksittäinen ihminen muuta tehdä kuin ahdistua tai unohtaa koko homman ja ajaa rallatellen päin seinää?

Eräs hyvä ystäväni tapaa sanoa, että paras lääke ahdistukseen on toiminta. Yhdessä muiden kanssa toimiminen on, paitsi ainoa todellinen muutoksen ja mullistuksen mahdollisuus, myös psykologisesti aivan päinvastainen prosessi, mitä alamaisuuten alistuminen. Se synnyttää riemua, herättää toivon ja sytyttää liekin. Sen ei tarvitse olla pelkkä väline saati uhraus, vaan se voi olla jo itsessään valtava ilon ja merkityksellisyyden kokemuksen lähde. Ja koska kliseet ovat usein totta: niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Kannattaa käyttää ne molemmat hyvin.

Jokainen luopuminen on mahdollisuus

(Yli 120-vuotiasta hirsiseinää. Sittemmin tällaisesta rakentamisesta on luovuttu, koska on tiemmä ekologisempaa rakentaa kiireellä jo tuoreeltaan purkukuntoisia pullotaloja.)

Juhannuksen alla kannoin jälkikasvun 33 asteen helteessä läpi rutikuivan kangasmetsän katsomaan törmäpääskyjä, koska onhan ne nyt jumalauta nähtävä. Olin muksuna itse suuresti vaikuttunut hiekkaan pesänsä kaivavista linnuista, niiden pyrähtelystä koloihinsa ja takaisin.

Enpä arvannut esitteleväni siinä erittäin uhanalaiseksi luokiteltua lajia, joihin aika moni lintulajeistamme lukeutuu. (Eri lajien tilanteita voi tarkastella Punaisesta kirjasta 2019 tai yleisemmällä tasolla siihen pohjautuvasta Ylen visualisoinnista.) Lintuja uhkaa pitkälti hyönteisten häviäminen, mutta hieman yllättäen myös esimeriksi rakennustyylin muutokset. Hyönteisiä uhkaavat tuholaismyrkyt ja perinneympäristöjen katoaminen. Niityt, laitumet ja vanhat metsät häviävät ja hävitetään. Myös ilmastonmuutoksen vaikutukset hyönteisiin voivat olla oletettua suurempia.

Kuten tiedämme, hyönteiskato taas ei uhkaa yksinomaan lintuja, vaan pölyttäjillä on keskeinen rooli myös ihmislajin ruoantuotannossa. Kuten ympäristöfilosofi Leena Vilkka kirjoittaa“Luonnon monimuotoisuus on kaiken elämän edellytys maapallolla. Viime kädessä ihminen ja luonto ovat yhtä. Kaikki, mitä tapahtuu luonnolle, tapahtuu myös ihmiselle.”

Mutta hei! Onneksi homma on helppo ratkaista.

“Sama konsti mikä puree ilmastonmuutokseen, auttaa myös jarruttamaan kuudetta sukupuuttoaaltoa ja eläinkantojen romahtamista: kuluttamisen vähentäminen”, kirjoittaa Suomen Luonnon toimittaja ja tutkija Riikka Kaartinen.

Paitsi että tämä, tämä se vasta vaikeaa on.

Kuten Pekka Seppänen kirjoittaa kirjoittaa mainiossa kolumnissaan:  “Yritysjohtajat puhkuvat taas uudelleen ilmastonmuutoksesta, koska muutos on hyvä bisnes. Itse asiassa muutos on ainoa hyvä bisnes. Polttomoottoriautojen vaihtaminen sähköautoiksi on hyvä bisnes. Turhan roinakokoelman täydentäminen ympäristöystävällisemmällä turhalla roinalla on hyvä bisnes.”

On siistiä ostaa bambuhammasharja ja ekologinen designvaate, mutta ei yhtään siistiä paikata housunpersauksia ja käyttää loppuun sitä auringossa haalistunutta hupparia. On siistiä ostaa seuraavaksi uudeksi autoksi Tesla, mutta ei yhtään siistiä ajaa 30 vuotta vanhalla pieniruokaisella autolla. Kyllä ei ole yhtään siistiä semmoinen! Vielä nolompaa on olla vain joku bussilla huristava “tuulitakki”, kuten ylikuluttava luokka mielestään tyylitöntä rahvasta kuvaa.

Nämäkin esimerkit liikkuivat yksilön kulutusvalintojen tasolla, mikä on aika yleistä ja aika ankeaa. Sekin taso on toki välttämätön muutoksessa, mutta sille ei voi jäädä jumittamaan. Se on loppujen lopuksi vain pintaa, koska kuluttaja on sittenkin vain kuluttaja, tarjonnan ja talouden armoilla. Siitä nyt puhumattakaan, onko valinta edes aito valinta.

“Sirpaleinen ympäristötieto kanavoituu pohdinnaksi yksilövalinnoista, kuluttamisesta, yksilöllisistä elämäntavoista. On vaikea pohtia sitä, miten koko elämänmuodon pitäisi muuttua”, kirjoittaa filosofi ja tietokirjailija Ville Lähde.

Ilmanko niin usein esitetään, ettei mitenkään. Pitkään on toiveikkaasti lässytetty talouskasvun irtikytkemisestä kaikista sen aiheuttamista haitoista. Aikaa on kuitenkin vähän ja asiasta toistaiseksi vain epämääräisiä heittoja ja ylioptimisia arvioita. Tähän asti talouskasvua ei ole ollut ilman materiaalivirtojen ja päästöjen kasvua. Se vaatisi BIOS-tutkimusyksikön tutkijoiden mukaan aivan ennennäkemätöntä materiaalitehokkuutta.

Mikäs siinä, jos se tällaisenkin ihmeen vielä näemme, mutta sitä odotellessa kannattaisi keskittyä mittaamaan ja priorisoimaan kaikkea toimintaa sen ympäristövaikutusten kannalta. Se on sitten (inhimillisyyden rajoissa) toissijaista, mikä oli toimiva konsti. Toistaiseksi irtikytkentä on vain naiivi toive siitä, että kaikki jatkuisi ennallaan, mutta kivasti siinä sivussa vähän viherrettäisiin. Jos ja kun “absoluuttinen irtikytkentä on talouskasvun ja ekologisen kestävyyden yhteensovittamisen edellytys” (ks. ed. linkki), vaikuttaa siltä, että yhtälöstä jää pois talouskasvu.

Koska suomalaiset ovat maailman kärkeä materiaalisten resurssien kulutuksessa ja kulutuksen ulkoistamisessa muihin maihin, on meillä joka tapauksessa edessämme elintason lasku. Kysymys on kai lähinnä siitä, tapahtuuko se hallitusti vai hallitsemattomasti. Hyvinvoinnin laskuahan sen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa. Ehkä jopa päinvastoin? Vuosi sitten sadat tutkijat vaativat EU:lta, että hyvinvointi on irrotettava talouskasvusta.

En minä tiedä, miten se tehdään. Kysykää asiaa tutkivilta tutkijoilta. Kaiken maailman diletanteilta ja toimittajilta kysytään nykyisin muutenkin ihan liikaa kaikkea. Mutta sen tiedän, ettei herramme talouskasvu, jota pyhällä BKT:llä mitataan, ole ainoa kuviteltavissa ja leivottavissa oleva “kakku”. Siitä nyt puhumattakaan, mikä kakkujen kakku luonnontalous on.

Siltäpä kuitenkin näyttää, että luopumista tässä päästään harjoittelemaan. Se ei kuulemma ole kovin mediaseksikästä eikä sitä ole helppoa “myydä kansalle”. Että markkinoi nyt sitten eioota ihmisille, jotka haluavat oota. Ja arvojen muuttuminen ottaa niin paljon aikaa, ettei sellaiseen ainakaan ole aikaa.

Vaan entäpä, jos ihmisten arvoissa ei olekaan mitään vikaa? Jos iso osa kaikesta inhimillisestä ahdistuksesta nouseekin ristiriidasta niiden ja nykyisen elämäntavan välillä? Jos kaikki eivät haluakaan loputtomiin erilaisia härpäkkeitä ja aina uuden sesongin rättejä? Jos tekisivätkin mieluummin vaikka vähemmän töitä? Viettäisivät enemmän aikaa läheistensä kanssa ja ihan vain ajatellen asioita? Haluaisivat, että aikaa olisi asioiden tekemiseen kunnolla, ei kiireessä sinne päin? Olisi aikaa uuden oppimiseen ja elämän ihmettelyyn? Entä, jos ovatkin kyllästyneitä loputtomaan, jatkuvaan kulutusvalintojen kalkulointiin ja skannailuun? Jos luopuminen nykyisestä elämäntavasta, tällaisesta maailmassa olemisen tavasta, olisikin monelle enemmän helpotus kuin kauhistus?

Luopuminen on paradoksi: tyhjiötä ei jää, aina tulee jotain tilalle. Se ei siis ole pelkkää miinusta, vaan siinä myös aktiivisesti luodaan tilaa uudelle. Olemisen tapoja on mahdotonta laventaa, jos vanhoista ei ensin luovuta. Ei kertarysäyksellä, vaan pikkuhiljaa kokeillen. Luopuminen on mahdollisuus tarkastella tarpeita ja eritoten niiden tyydyttämisen tapoja uudelleen. Se on valitsemaan opettelemista, priorisoimaan opettelemista, olennaisen löytämistä.

Miten siirtymä sitten tapahtuu ja mitä tulee tilalle? En tiedä, kun en näe tulevaisuuteen tai omaa muitakaan jumalisia kykyjä, mutta voin kokeilla yhdessä muiden kanssa. Se, ettei näe tulevaisuuteen, on kuitenkin paskin mahdollinen syy jatkaa jotain varmasti tuhoisaa käytäntöä. Emme voi juurikaan vaikuttaa siihen painavatko 2020-luvun ronaldit nappia tai mitä liikepankit tekevät. Erittäin rajallisesti voimme vaikuttaa parlamentaarisen järjestelmän sisällä, joukkovoimalla painostamalla jonkin verran. Enkä tässä nyt varsinaisesti henkeäni pidättele vallankumousta odotellessakaan. Kannattaa siis keskittyä siihen, mihin voi vaikuttaa. Ja se on usein aika nukkavierun paikallista ja arkista. Yhdessä tekemistä, oppimista, kokeilua, tutkimista, kaiken tärkeän ja arvokkaan puolustamista. Enemmän ihmisenä kasvamista kuin itsensä “parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestään” tuunaamista.

Ei kukaan propagoi luopumista huvikseen. En minäkään. Osaan totta vie nauttia myös kestämättömästä elämäntavasta. Minusta on esimerkiksi mukavaa lentää johonkin minulle aivan uuteen kaupunkiin ja mukavaa ajaa autobahnalla, vaikka kuinka ovat natsien keksintöä. Nautin suuresti ollessani liikkeellä ja ajatus siitä, että luopuisin nopean liikkumisen mahdollisuudesta aiheuttaa minussa epämääräistä ahdistusta. En ole mikään ekopyhimys, vaikka erinäisten karkeiden laskelmien ja laskureiden mukaan kulutan ja saastutan noin puolet vähemmän kuin suomalaiset keskimäärin – se on silti tuplat liikaa maapallolle. Vaan kun ei kysymys olekaan siitä, kuka on ekopyhimys tai -törkimys. Sitä on mahdotonta luotettavasti yksilötasolla laskea, vaikutussuhteiden verkko on niin monimutkainen. Laskurit ovat lähinnä tyhjän hetken viihdettä ja omantunnon lepyttelyä.

Ymmärrän kuitenkin, että väistämättömään kannattaa yrittää sopeutua. Ajattelen myös niin, että omia mieltymyksiään voi uteliaasti ja ennakkoluulottomasti kehittää siihen suuntaan, mikä olisi kestävää myös elonkehän kannalta. Tässä pitää tosin varoa yksilöllistämisen ansaa, ettei taas juututa väittelemään siitä, kenellä on vihrein estetiikantaju.

Sen sijaan, että jumitumme jankkaamaan kuluttajaprofiileista, pitäisi päästä yli koko kuluttajuudesta. Lifestyle-meiningillä ei mikään muutu tarpeeksi nopeasti, jos ollenkaan. Se on isossa kuvassa ihan se ja sama, ostaako luontolehden ja Berliinin-lennon vai mönkijän ja makkarapaketin. Berliininmunkin ja pakettimatkan, whatever. Kulutusta yhtä kaikki. Eivät kulutusvalinnat toki turhia ole ja varsinkin yksilöille itselleen niillä voi olla isojakin merkityksiä, mutta ei niillä myöskään saada aikaan tarvittavia muutoksia tarvittavalla vauhdilla.

Käsitys politiikasta vain kamppailuna resursseista ei auta meitä kohtaamaan näitä ongelmia. Luopuminen ei ole mitään epäpoliittista henkistä fiilistelyä, vaan äärimmäisen konkreettista ja poliittista haastaessaan yksintein koko talousjärjestelmän, sen keskeisimmät perusteet; elämäntapamme, joka perustuu aina-vain-enemmän kahmimiselle ja haalimiselle. Se on kieltäytymistä leikkimästä paskoilla säännöillä.

Luopuminen ei silti ole mikään ihmetyökalu eikä “hyvä” tai “paha” itsessään: ei tarvitse kuin vilkaista Ranskaan todetakseen, että jos luopumisprojektia toteutetaan epäreilusti, niin vituiksi menee. Että jos tässä nyt pakotetaan autoa työmatkoihinsa tarvitsevat haja-asutusalueiden ihmiset maksamaan bensasta enemmän kuin heillä on varaa, niin ei se ole kovin rakentavaa luopumista. (Toki keltaliiveissä on kysymys paljon muustakin kuin bensan hinnasta, ei sillä.) Että ei se niin mene, että hallitus sanoo, että luopukaa nyt köyhät viime rovoistanne, olette globaalia eliittiä, kiitos. Se ei nimenomaan mene niin.

Luopumisen motivaatio ei voi olla kieltäymysten sarjassa, vaan siinä, että saadaan parempaa tilalle. Parempi ei välttämättä ole yhtä kuin loputtomiin kaikkea uutta tätä-mitä-on-jo, eihän siihen riitä ihmisen elämäkään. Vasta niin ihmisen kuin planeetankin rajallisuuden ymmärtäminen voi johtaa olennaisen äärelle. Ajatus siitä, että elämäntapamme olisi kestävä, ei ikuinen mutta elämää ylläpitävä ja säilyttävä, on syvästi tyydyttävä. Sopusoinnussa luonnon kanssa eläminen on ollut ihmisen olemassaolon elinehto ja ytimessä, eikä se sieltä ole minnekään kadonnut. Tuhoisista uskomuksista ja käytännöistä luopuminen voi tuntua helpotukselta, ehkä jopa kotiinpaluulta. Ei nopeammin, korkeammalle ja enemmän, vaan vähemmän, hitaammin ja kohti maata.

Poliittisen analyysin tunkiolla

Toivottavasti kuolet pian. Kävele mereen. Pahempi kuin persu.

Tällaisia viestejä sain vaalipäivän iltana joiltakuilta (ilmeisesti) nuorilta aktivisteilta ja levitettiin somessa. Heidän asioidensa tärkeyden vuoksi jätän mainitsematta, minkä alojen aktivisteilta: jos ja kun he eivät itse ymmärrä käytöksellään asioilleen tekemäänsä vahinkoa, niin minä ymmärrän kyllä. Toimintansa seuraukset olisi jokaisen oppia syytä kantamaan ihan itse, mutta asiamme ovat jossain määrin yhteisiä, enkä halua itselleni vahinkoa muiden perseilystä.

Olen saanut itsarikehotuksia ja tappouhkauksia jo yli 10 vuoden ajan, siinä ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Omaisuuttani on tuhottu, olen saanut uhkaussoittoja ja perääni on lähdetty kadulla, minua on piiritetty julkisissa tiloissa, nimeni on levinnyt tappolistoilla. Perheeni elää yhä tänäkin päivän turvakiellossa sen vuoksi, että olen julkisesti puhunut fasisteja vastaan, niin sanotun työväenluokan ja monien marginaalien puolesta, osana sitä ja joitain niistä.

Mutta viimeksi kohtasin yhtä intensiivisen julkisen paskatulvan 2012, kun menin sanomaan telkkarissa about, että työmies on palkkansa ansainnut ja että ei tämä maailma paskanjauhannalla pyöri (mistä muuan kanssakeskustelija katkeroitui kuulemma niin, että käytti valtakunnanradiossa ohjelma-aikaansa horisemalla ihmisperseydestäni). Ja että tällä kaikella – siis luokalla – on mitä suurimmassa määrin tekemistä myös niin sanotun syrjäytymisen kanssa.

Tämä tosin tapahtui niinä aikoina, kun meikäläistä – silloista parikymppistä random opiskelija-bloggaajaa – myös haukuttiin pääkirjoituksissa (by Matti Apunen jne. jne.) Hesaria myöten, mutta maalitusta sanana ei vielä tuntenut kukaan. Kukaan ei tullut myöskään kysyneeksi, mikä mahtaa olla oma kokemukseni silloisesta kuumasta perunasta, syrjäytymisestä. Ja ehkä hyvä niin, sillä en edelleenkään ole niin etuoikeutetussa asemassa, että haluaisin avata sitä.

En pidä näitä nyt 2019 tiedostavuutensa löytäneitä ja huudelleita pölkkypäitä itselleni minkäänlaisena todellisena uhkana, eikä minussa ole tarpeeksi moralistia tuomitsemaan vihaista puhetta sinänsä. Näin on ollut aina, vaikka olen totta vie saanut siitä itsekin osani. Kirjoitin jo vuonna 2011 vihapuheen terminä ongelmallisuudesta:

Siispä ehdotan. Puhutaan ideologioista puheen taustalla, ei puheesta. Puhutaan syistä, eikä vain kauhistella seurauksia. Jos puhutaan vihasta, puhutaan siitä, kehen se kohdistuu ja kenen toimesta – ei vihasta yleisesti. Varsinainen ongelma ei ole vihapuhe, vaikka se sitä kohteilleen tietysti onkin.”

Vuonna 2013, kun hysteerinen retoriikan kyttääminen oli karannut jo aivan käsistä, mutta maalitukseni jatkui yhä (mm. Ulla Appelsinin toimesta), kirjoitin vihapuhe-termin vahingollisuudesta muun muassa, että se laskee samaan laariin ihmisen, joka “vihaa epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää, riistoa, ihmisten tai eläinten hyväksikäyttöä, epätasa-arvoa jne.” ja ihmisen, joka “uhkailee ja vihaa henkilökohtaisesti ja sokeasti ihmistä, joka pyrkii toimimaan em. poistamiseksi”. Kirjoitin myös:

”En ole itse koskaan erityisemmin ilahtunut vihapuhe-termistä juuri sen epämääräisyyden ja moralistiseksi lyömäaseeksi taipuvaisuuden vuoksi.”

Olen samaa mieltä edelleen. Katson, ettei ongelma nytkään ole minuun kohdistunut puhe, vaikka se toki ikävää ja typerää olikin, vaan se, mitä se paljasti yhteiskunnan tilasta.

Selvennän: mielestäni ei ole erityisen tuomittavaa, jos joku kirjoittaa ”kuole pois paska” ihmiselle, joka toivoo kirjoittajan kuolemaa tai pyrkii edistämään sitä, vaikka itse en ole näin toiminutkaan. Mutta jos kirjoittaa ”kuole pois paska” ihmiselle tai ihmisestä, joka ajaa samoja asioita kuin kirjoittaja, mutta tekee (tahallisen tai tahattoman) virheen retorisessa tiedostavuuspelissä tai ei muuten vain käyttäydy sataprosenttisesti kirjoittajan toivomalla tavalla, on pelkästään hölmö.

Mitä siis olinkaan tehnyt?

Olin jättänyt äänestämättä ja mennyt kertomaan sen ääneen Twitterissä. Vihatulva oli varsin henkilöönmenevä, poikkeuksellisen avoin, julkinen ja niin runsas, että jouduin sulkemaan Twitter-tilini toistaiseksi (ei järin suuri menetys sinänsä, itselleni vähiten).

Toki arvasin, ettei ykkös-politiikkasomessa äänestämättömyydestä kertomisesta kukaan varmasti tule varsinaisesti kiittämään, mutta sitä en arvannut, että jonkun anarkistin äänestämättömyys voisi tulla yhtään kenellekään yllätyksenä. Tämä kertoo mielestäni älyttömän huolestuttavaa viestiä siitä, millä tasolla Suomessa on 1. ymmärrys siitä, miten parlamentarismi toimii, 2. ymmärrys ulkoparlamentaarisesta toiminnasta, 3. poliittinen mielikuvitus ja kunnianhimo, 4. ja jos niitä riittääkin, poliittisen analyysin taso, 5. käsitys ja tietoisuus anarkismista, mutta tällä ei ole suurtakaan väliä, sillä en ole mikään oppisoturi, piittaan vain käytännöstä.

Luulin vain todenneeni itsestäänselvyyden, mutta näin luullessani en todella arvannut, miten vahva normi äänestäminen ja toisaalta ja jopa tabu äänestämättömyys on. Reaktion suhteettomuus järkytti enemmän kuin itse reaktio. Se kertoi minulle epämiellyttävää totuutta systeemiusko(llisuude)sta, status quon vahvuudesta ja poliittisesta näköalattomuudesta.

Ajattelin pitkään, etten koske koko vaalikeskusteluun pitkällä tikullakaan. Ei maksa vaivaa. No, ei kyllä maksanut. Vaikka toisaalta – jonkun oli se tehtävä, kerran äänestä, äänestä! -kupla oli näin hirveän vahva ja fanaattisen yksimielinen. Siksi myös kirjoitan tätä tekstiä.

Olen järkyttynyt siitä, miten heikolla tolalla politiikan taju Suomessa on.

Miksi edes avasin suuni?

En olisi ryhtynyt kirjoittamaan tätä tekstiä, ellen olisi saanut hyväntahtoisen ihmisen vilpitöntä kysymystä: mihin sitten olen pyrkinyt itse omalla toiminnallani vaikuttamaan, jos en eduskunnan kokoonpanoon?

Se oli niin rehellinen kysymys ja niin kaukana siitä, mihin olen kaikessa toiminnassani pyrkinyt, etten osannut kuin vaieta. (Mitä virheitä olen tehnyt, että olen voinut antaa tällaisen kuvan?) Lupasin perustella ajan kanssa myöhemmin, jos jaksaisin.

Jos johonkin olen pyrkinyt vaikuttamaan toimintani sillä osalla, joka on julkista, niin siihen, että ihmiset ottaisivat elämänsä omiin käsiinsä, eivätkä luottaisi, anelisi eivätkä odottaisi mitään sen koommin ”hyviltä” kuin ”pahoiltakaan” hallitsijoilta. Tarvittaessa ottaisivat sen, mitä tarvitsevat, mutta eivät tyytyisi osaansa esivallalle kiukuttelijoina, mutta lopulta aina sen tahtoon taipuvina. Sellaisina, joiden elämä pyörii sen varassa, mitä 200 sätkynukkea päättää, ja siinä se.

En ole koskaan halunnut olla mitenkään osallinen minkään massan tyytyväisenä pitämiseen, en mikään systeemin personoitu paineventtiili, vaikka siitä maksettaisiin mitä henkilökohtaista hyvää. Yksi syy, miksi poistuin aikoinaan julkisuudesta ja kaikista someista kahdeksi vuodeksi (vaikka Luokkavallan vahtikoirat oli juuri tullut ulos ja aika oli potentiaalista “uraa” ajatellen kaikin puolin typerä) oli juuri se, etten halunnut kenenkään tuudittautuvan illuusioon, että esimerkiksi minulla olisi mitään valtaa muuttaa heidän elämäänsä. Kammosin sitä hurraata, jota olin jo saanut osakseni, en halunnut maskotiksi. Tämä nyt käyty ”keskustelu” on entisestään vahvistanut käsitystäni päätökseni oikeellisuudesta.

Mutta usko äänestämisen, yhden äänen, maagiseen taikavoimaan, sen intensiivisyys ja mustavalkoisuus, se tuli kyllä puskista. Myönnettäköön, että tämän harhan yleisyyden suhteen en itse ole ollut ihan tilanteen tasalla. Parlamentilla ja valtioneuvostolla kyllä on valtaa (niilläkin silti vähemmän ja erityyppistä kuin yleisesti kuvitellaan), mutta heidät valtaan äänestäneillä ei edes sen valinnan verran, mitä luullaan.

Monen käsitys siitä, mikä valta on äänestäjällä, yhden ”äänen” haltijalla arpajaisissa, itseään uusintavassa ja oikeuttavassa koneistossa, on aivan uskomattoman naiivi. Kuvitelma siitä, että yhden äänen haltija on millään tapaa vallan kahvassa, on haitallinen ja jopa vaarallinen. Minuun kohdistunut reaktio perustui juuri tälle ajatukselle: olen vallakas, koska minulla on äänioikeus.

Odottakaa, katsokaa seuraavaa hallitusta: miten se pysäyttää ilmastonmuutoksen, syleilee köyhää ja vähemmistöjä! Jos näin ei tapahdu, tulen syyttämään teitä siitä, että olette valinneet näin paskan hallituksen. Te sen legitimoitte, en minä. Ei äänestäjällä ole oikeutta valittaa. Te tämän sirkuksen pystytitte. (No, en oikeasti tule. Ei ole kuulunut tapoihin valittaa toisten, omilla aivoillaan ajattelevien aikuisten ihmisten, toimintatavoista.)

”Mutta jos kaikki vain äänestäisivät ja äänestäisivät kuten minä haluan…” vikisee tiedostavan somekuplan kuoro. Siinä sen poliittisen analyysin alku ja loppu. Hieno analyysi. Onnea valitsemallanne tiellä.

Nuorten lisäksi ilmeisen aikuisetkin ihmiset kunnostautuivat äänestyspäätökseni haukkumisessa: ”Olen pettynyt sinuun”, katsoi useampikin tulla asiakseen kertomaan. Miten niin pettynyt? En ole teille mitään velkaa. Teillä on hulluja, sairaita kuvitelmia yhden äänen vaikutuksista lotossa. Herätkää!

Siis minulle tuntemattomat ihmiset tulivat kertomaan, miten hirveän pettyneitä ovat minuun ja toimintaani äänioikeutettuna kansalaisena. (Mitäpä muuten luulette, että minä ajattelen teidän toiminnastanne kansalaisina ja ihmisinä?) Hyväntahtoisesti he yrittivät valistaa minua kuin typerintä lasta ulkoa opituilla hokemilla muistuttaen zombikuoroa: jokainen ääni vaikuttaa…

Newsflash: ei muuten vaikuta. Ymmärtäisit sen, jos olisit yhtään perehtynyt vaalijärjestelmäämme tai tähän edustukselliseen oligarkiaan, jota parlamentarismiksi kutsutaan, tai sinulla olisi tippaakaan suhteellisuudentajua. Ja sinulle, joka itkit jonkun vihreän kohtaloa, joka jäi kymmenen äänen päähän paikasta: vittuako se minua liikuttaa? Vihreät ovat minulle yhtä hyvä hallitsija kuin kokoomus (myös elonkehämme tulevaisuuden kannalta). Jos liikuttaisi, olisin varmaan äänestänyt sitä vihreää.

Feministit olivat Helsingissä vaaliliitossa piraattien kanssa. Vasemmistosta on kokemusta, ja niin edelleen. Ei sillä puolueella ole juuri mitään väliä, kun järjestelmä on, mikä on. Ja jos on yhtään käryllä siitä, miten systeemi toimii ja rehellinen omasta asemastaan siinä, niin ei osaa paheksua kenenkään äänestämättömyyttä, vaikka olisi itse luojaparatkoon poliitikko.

En minäkään paheksu kenenkään poliitikkoutta, saati äänestämistä. Tunnen joitakin skarppeja ja hienoja ihmisiä, jotka toimivat politiikassa, ja uskon heidän älyynsä ja monen kohdalla jopa vilpittömyyteensä ja hyvään tahtoonsa. Siitä ei ole kysymys. Siksi se ei myöskään muuta käsitystäni siitä, miten järjestelmä toimii (joskin tiedän vallan myös turmelevan). Meillä vain on eri käsitys siitä, miten parhaiten toimia, ja se on ihan ok.

”Mutta jos vain kaikki äänestäisivät juuri niin kuin minä haluan…”

Hyvä ihminen, ei niin tapahdu. Ja vielä, jos ääneni päätyisi tukemaan jotain lipposhallituksen (jonnet ei muista) kaltaista paskaa höystettynä fasismilla, kuten nyt mahdolliselta näyttää, niin kiitos, mieluummin olen tukematta.

Yhtäläisellä logiikalla voisin tulla vaatimaan tilille jokaista ketä tahansa äänestänyttä vaalien lopputuloksesta. Äänet on annettu, pulinat pois! Että tämmöisen hallituksen sitten järjestitte. Vaan kuten sanottua: ei ole kuulunut tapoihin.

Väitteitä ja vastaväitteitä

Vaan kaikkea sitä kuulee, kun näinkin tavattoman vanhaksi elää.

“Vihaat kaikkia vähemmistöjä, et voi puhua yhdenkään marginaalin puolesta.”

Tämä on niin absurdi väite, ettei tähän voi edes vastata mitään. Lähtien siitä, ettei sanojalla ole mitään käsitystä niistä marginaaleista, joihin itse mahdollisesti kuulun (joistain toki on mahdollista henkilöä tuntematta ollakin).

“Etuoikeutettu paska, joka ei viitsi edes äänestää.”

En todella vitussa ole niin etuoikeutettu, että jättäisin äänestämättä siksi.

Etuoikeutetut juuri ahkerimmin äänestävät, koska järjestelmä suojelee heidän etujaan. ”Mutta siksi juuri kaikkien ei-etuoikeutettujen pitäisi äänestää!” Right, ja sitten ne kaikki äänestäisivät omaa suosikkiehdokastasi ja maailma pelastuisi? Aivan varmasti. Jos maailma pelastuisi käyttämällä kulloinkin trendaavaa ilmastohäsää somessa ja äänestämällä vihreitä (tai mitä näitä nyt on), niin varmastikin tekisin niin. Palaan tähän myöhemmin: siihen on hyvät syynsä, miksi en niin tee.

Johtopäätös faktasta ”etuoikeutetut äänestävät ahkerimmin” voisi olla myös, että monet niistä, jotka eivät äänestä, tietävät joko käytännön, järjen tai intuition kautta, että se on turhaa. He tietävät, että ajatus siitä, että järjestelmään vaikutetaan sisältäpäin, on ihan höpsö; että äänestämiseen patistellaan niin kovin, koska se legitimoi käytännössä, ei vain teorian tasolla, vallitsevan vallan; että äänestämättä jättämistä paheksutaan ideologiasta riippumatta niin kovin, koska se sisältää vallitsevalle vallalle vaarallisia ituja.

As said, en vitussa ole niin etuoikeutettu, että jättäisin äänestämättä siksi. Minulla ei kuitenkaan ole varaa kaiuttaa turuilla ja toreilla ääneen niitä asioita, joissa en ole ”etuoikeutettu” ja millä tapaa. Tutkimusten mukaan etuoikeutetuimmat ihmiset ovat juuri heitä, jotka äänestävät. Se johtuu siitä, että heillä on uskoa systeemiin. On päivänselvää, että olen etuoikeutettu ainakin seuraavilla tavoilla: minua ei rodullisteta ja olen vammaton. Mutta se, minkä intersektionaalinen feminismi aina unohtaa, on (muun muassa) luokka. Ja alan suuresti epäillä, ettei se tee sitä vahingossa.

Antti Nylén kirjoitti Häviössä jotakuinkin niin, että systeemillä ei ole koskaan ollut niin paljon puolustajia kuin nyt. Ja minä kirjoitin jo syksyllä 2018 tässä blogissani, sittemmin esseessäni Nuorelle VoimalleSe on totta ja se on kamalaa. Se on aivan helvetin kamalaa. Minä vihaan parlamentarismia. Minä vihaan koko perkeleen hienoa systeemiä ja minua vihataan siksi.”

Sitä en kyllä arvannut, että ihan näin huolella.

Vaalien aikaan Nylén kirjoitti Twitterissä, että ”mä toivon vaan, vaik’ ei ois toivoa ollenkaan” viitaten parempaan hallitukseen. Liketin biisiä, vaikka näkemykseni toivon mielekkyydestä suhteessa parlamenttiin onkin eri.

“Ei äänestä siksi, että haluaa olla niin edgy.”

Jos se, mitä joku minusta ajattelee, olisi millään tapaa toimintaani ohjaava periaate, niin olisin kaikki nämä vuodet toiminut hyvin eri tavalla kuin olen toiminut. Pidän hyvin kaukaisena ja omituisena ajatuksena sitä, että yhteiskunnallista toimintaani motivoisi se, mikä julkikuvani on tai taputellaanko mua päähän. Olisin jo toistakymmentä vuotta toiminut hyvin toisella tavoin, jos olisin siitä välittänyt. Siksi pidän tällaisia heittoja ala-arvoisina ja absurdeina. Puhumattakaan, että tässä elämäntilanteessa ja kolmenkympin kunnioitettavassa iässä on parempiakin prinsiippejä. Olen myös aina ollut pragmatisti. Ja jos joku näkee käytännönläheisyyttä siinä, että osallistuu arpajaisiin, joissa valitaan uudet paskat hallitsijat, niin siitäpä sitten vain.

“Jos et omasta puolestasi, niin edes meidän nuorten.”

Paitsi niin etuoikeutettu, en ole myöskään niin tulevaisuushorisontiton ihminen, että minulla olisi varaa olla äänestämättä sen vuoksi: kun on tuota omaakin jälkikasvua ja aivan lähipiirissä lukuisia muitakin nuoria, lapsia ja vauvoja, joiden tulevaisuudesta kannan raskasta, harmaata huolta harteillani ja sydämelläni joka ikinen sekunti…

Sori nyt vaan, mutta jos katsoisin äänestämisen parantavan heidän tulevaisuuttaan, niin olisin ihan varmasti tehnyt sen heidän takiaan, en jonkun minulle tuntemattoman nuoren. En varsinkaan sellaisen, joka vetää itkupotkuraivarit tuntemattomalle rivikansalaiselle siitä, ettei tämä äänestä (tai muuten toimi) hänen mielensä mukaisesti. Noinko te olette oikeasti tottuneet saamaan tahtonne lävitse? Tsemppiä sitten vaan, sekä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen että yksityiselämään.

Toisekseen, en ole niin vanha, että minulla olisi senkään puolesta varaa olla tulevaisuushorisontiton siinä, missä jollakulla 60-vuotiaalla ehkä vielä voi ollakin. Olen tässä vasta aika hiljan siirtynyt kymmenelle, jossa ikäni ei ala kakkosella. En ole osa mitään helkkarin suuria ikäluokkia. Olen sitä ysärilaman lasten sukupolvea, jolla niin sanotusti kusi kaikki, ihan jo kun tilastoja katsotaan.

Vaaleja edeltävä ilmastokeskustelu tyyliin nuoret vs. aikuiset oli pelottava siltä osin kuin se unohti täysin luokat. Osallistuin siihen itsekin twiittaamalla jotain hassunhauskaa kiljusta. Ei olisi pitänyt: vahvistin ”tyhmä aikuinen” -stereotypiaa ja painoin jälleen kerran luokan pimentoon. Intersektionaalisuuden sektoreista luokka jää Suomen kontekstissa aina pimentoon.

Olen läpeensä kyllästynyt sellaiseen intersektionaalisuuteen, joka unohtaa luokan (ja tarrautuu identiteetteihin). On totta, että luokilla ei ole väliä, jos ei ole maapalloa. Mutta jos maapallo pelastuisi sillä, että – ympäriinsä ihan vain työn nimissä lentelyn ja tyypillisen länsimaisen elämäntapansa lomassa – äänestää vihreitä ja käyttää oikeita sanoja, niin sitten varmaankin tekisin niin.

Äänestäminen ei sitäpaitsi ole asia, jolla kiristetään: tee näin, tai. Se on täysin äänestämisen hengen vastaista.

”Äänestä mieleni mukaisesti tai kuole” -henkisistä kommenteista tulee mieleen lähinnä, että nykyinenkin systeemi nykyisine johtajineen on parempi kuin olisivat näiden kommenttien heitteilijät vallan kahvassa.

Äänestäminen ei ole velvollisuus. Se on oikeus ja mahdollisuus. Siinä se. Tämä oikeus on saatu aikoinaan taistelemalla ja pakottamalla ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, joka oli radikaalisti erilainen kuin nykyinen. Se oli vallakkaille vastenmielinen kompromissi vallankumouksen uhan alla (ja toteutettiin vain siksi) ja vallattomille jonkinlainen askel parempaan suuntaan.

No, nyt tässä on äänestelty satakunta vuotta saman systeemin mukaisesti ilman sen kummempaa visiota saati vallankumouksellisuutta. Paljon edistystäkin on tapahtunut – mutta viime kädessä aina yhteiskunnallisen paineen alla, lakkojen, suoran toiminnan, mielenosoitusten ja liikkeiden tuloksena, ei parlamentarismin ansiosta. Sittemmin on kuitenkin keskitytty lähinnä tämän äänestämisasian parissa näpertelyyn.

Oman pitkään, syvällisesti ja monin puolin harkitun näkemykseni mukaan ei ole suurtakaan väliä, äänestääkö vai ei, tai se voi olla jopa vahingollista, mutta edelleen: se on vain minun näkemykseni. Kaikkien muiden äänestys- ja äänestämättömyyspäätökset ovat minulle täysin suloisen yhdentekeviä.

No miksi en sitten äänestänyt?

Joitamia tässä onkin jo tullut esille, mutta kerrataan nyt vielä.

En jättänyt äänestämättä ideologisista syistä, jotka toki ovat äänestämistä vastaan, vaan hyvin käytännöllisistä. Koska se on yhdentekevää: aina löytyy parempaa ja tärkeämpää tekemistä elämässä kuin kävellä koppiin osallistumaan tuohon teatteriin, joka vain ilmentää ja legitimoi jo olemassaolevaa todellisuutta.

Oman ajatteluni ja kokemukseni mukaan äänestäminen voi olla jopa vahingollista. Näkemystä löytyy systeemin sisäpuoleltakin: olin itse hetken osana tuota teatteria, parikymppisenä kaupunginvaltuustossa katselemassa koko näytelmää sisältäpäin. Olen edelleenkin pahoillani kaikkien minua äänestäneiden puolesta. Ennen tätä näkökulmaa (josta olen sinänsä kiitollinen) olin se tyyppi, joka hokee: jokainen ääni vaikuttaa, pitää edes yrittää, pienemmän pahan nimissä… Kunnes sitten tajusin, että tämähän on ihan paskapuhetta ja propagandaa. Olen itse osa paskaa teatteria ja osasyyllinen siihen, että asiat säilyvät ennallaan.

Tämän kokemuksen jälkeen olen vuosien ajan tehnyt konkreettista työtä tiettyjen asioiden puolesta, mutta äänestämättä jättämisen ääneen sanomisen – jonka ei olisi pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä – myötä muuttunut ”pahemmaksi kuin persu”, jonka pitäisi ”kuolla ja pian”. Tämä esimerkkinä äänestysuskon vaarallisuudesta, millaisia jakolinjoja se tuottaa: tuottaa jakolinjoja systeemin, ei asian, vastustajien ja puolustajien välille.

Ymmärrän vihan ja vitutuksen hyvästä aiheesta, mutta kohde oli täysin väärä. En pahoittele, en pyydä anteeksi. Ja suotakoon tämä pieni ilo: enkä vittu varmasti harkitsekaan äänestämistä yksissäkään valtiollisissa vaaleissa, vaikka teillä olisi itse jumala ehdolla. Viimeistään tämä sairas sirkus sinetöi päätökseni, joka tosin on pitänyt hyvästä syystä jo kymmenkunta vuotta.

Mitä ääneni olisi muuttanut? Ei mitään. Niin kuin ei äänestämättä jättämisenikään. Mutta olisin voinut tehdä suuren performanssin ja kerätä somen tiedostavuuspisteitä kertoessani äänestäväni ”hyvistä” (riippumatta siitä, äänestinkö) tai kertoa vain äänestäneeni (kenellekään ei kuulu ketä, mahdollisesti siis ”pahista”). Olennaista ei ole, miten asiat ovat, vaan miten ne näyttävät olevan, kuten nykyisin asianlaita vähän kaiken suhteen tuppaa olemaan.

Näin ollen varsinainen virheeni oli rehellisyys, illuusion rikkominen. Olen silti vilpittömän yllättynyt, jos tämä tieto yllätti jonkun. Jätin kertomisen myös tarkoituksella niin myöhäiseksi, ettei se vaikuttanut kenenkään muun äänestämispäätöksiin. En halua vaikuttaa niihin. Ne eivät kiinnosta minua, eikä pitäisi minunkaan äänestys- tai äänestämättömyyspäätöksenikään kiinnostaa ketään.

Kun nyt sitten kuitenkin näyttää kiinnostavan, niin: ”tarpeeksi hyviä syitä” äänestää löytyy aina, on löytynyt ennen näitäkin historiallisia (aina ne muka ovat) vaaleja. Minut ajoi tosi nuorena politiikkaan muun muassa se, kun olin kesän töissä vanhustenhuollossa ja katsoin, että ei saatana tälle on pakko tehdä jotain (ihan vain yhden yksittäisen asian mainitakseni). No mitäpäs sille on tehty politiikan keinoin tässä viime vuosina ja kymmeninä?

Mummojen asiat ovat menneet sen kuin enemmän päin helvettiä, vaikka kaikki ovat yhtä mieltä niiden tärkeydestä.

Sisältäpäin systeemiin vaikuttaminen on naiivein läppä ikinä ja kyllä, uskoin itse siihen vielä kymmenkunta vuotta sitten.

Mummojen asioilla ratsastetaan edelleen. Mummot makaavat tuolla yhä painehaavoista ja paskavaipoista kärsien, hoitajat on ajettu aivan piippuun. Hallitukset vaihtuvat.

Mutta eikö edes asian X vuoksi?

Joka vaaleihin löytyy helvetisti tarpeeksi hyviä syitä, suorastaan pakottavia syitä, äänestää. Jos siis uskoo, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Itse en tämän nuoruuden hulluuden piikkiin menevän politiikassa pyörähtämiseni jälkeen ole enää ollut niin vakuuttunut, ettei äänestämisestä voisi olla jopa vahinkoa. Ja kyse oli sentään kunnallispolitiikasta, jossa korruption, ryhmäkurin, lehmänkauppojen ja teatterin pitäisi kaiken järjen mukaan olla edes hieman vähäisempää kuin valtakunnanpolitiikassa.

Tarpeeksi hyviä syitä äänestää löytyy aina, jok’ikisiin vaaleihin. Vihertävät puolueet – ja sanon tämän itse syvänvihreyteen pyrkivänä ihmisenä – näkivät tässä vain saumansa hankkia ääniä toteamalla, että nyt on pakko äänestää ilmaston vuoksi. Edellisissä punertavat puolueet näkivät saumansa puhumalla paperittomista ennen vaaleja, että nämä ovat nyt siirtolaisvaalit. (Sama pätee toki kääntäen kaikkiin muihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän puhuneet kaikki maahanmuutosta persujen heiluttaessa aneemista tahtipuikkoaan.)

Tarpeeksi hyviä syitä äänestää” löytyisi lukemattomia myös omasta elämästäni, jos siis uskoisin äänestämiseen vaikuttamiskeinona, mutta en ole tilivelvollinen yhtään kenellekään avaamaan asioita-joissa-en-todellakaan-ole-etuoikeutettu (kas kun ovat tosia, tässä ja kipeitä). Sitä vähemmän, mitä enemmän ”tapa ittes” -kehotuksia saan.

Yhtenä suurimpana hidasteena yhtään minkään hyvän asian toteutumiselle tai pahan toteutumatta jättämiselle lähivuosina pidän sokeaa uskoa parlamentarismiin. Jos olisin ilkeä, tulisin syyttämään kaikista seuraavan hallituksen vittumaisuksista jokaista äänestänyttä ja äänestämään patistanutta. Mutta ei ole kuulunut tapoihin.

En ole kenellekään mitään velkaa. Toimin parhaan tietoni ja tuntoni mukaan. Toimikaa te itse parhaanne. Ei mulla muuta.

En äänestä myöskään siksi, koska se teatteri vie ihan helvetisti inhimillistä pääomaa, kapasiteettia ja resursseja, pois jostain todellisesta ja konkreettisesta (kuten tämäkin teksti ja sitä edeltävät tapahtumat osoittavat).

”Mutta jos kaikki olisivat äänestäneet feministejä / vasemmistoa / vihreitä / whatever…”

Niin. Politiikka toimii juuri tällä tavalla, vähän kuten kapitalismi: lottovoitto saattaisi osua minullekin, minäkin saatan rikastua, jatkan siis systeemin rattaiden öljyämistä. Ja ihanko oikeasti uskotte, että maailma pelastuisi ja eläisimme utopiassa, jos hallitus vain olisi oikeansävyinen?

Sitä päivää ei tule, että poliitikot tekevät vaikkapa radikaaleja ilmastotoimia (ja jos tulee, sinä päivänä olen riemumielin väärässä!). Politiikka ei ole asioiden muuttamista varten, vaan se on teatteri sitä varten, että taustalla asiat voivat pysyä ennallaan ja valta siellä, missä se onkin. Jokainen siihen uhrattu ajatus, teko ja hetki on pois jostain todellisesta.

Kuten nyt tämä kirjoituskin. Tämä on täysin turhanpäiväinen teksti, koska en ole kiinnostunut julkisesta keskustelusta, en ole kiinnnostunut poliittisesta keskustelusta varsinkaan, koska en ole kiinnostunut poliittisesta vaikuttamisesta, koska se on pelkkää mielikuvateatteria somessa ja symbolitasolla, irrallaan materiaalisesta todellisuudesta.

Olen myös kyllästynyt itseeni kohdistuviin käppäisiin vaikutusyrityksiin tässä teatterissa, haukotuttavaan retoriseen luuppiin ja mukanokkelaan peliin, kysymykseen siitä, mitä lappuja sallin kuvaan itsestäni liimattavan ja millä hinnalla. Keskustelusta kiinnostuneet voivat jatkaa keskustelua vaikka fasistien kanssa, retoriikka heillä on jo ilahduttavan samankaltainen.

Vaan voisi se mennä toisinkin. Eräs keskustelu vuosien takaa:

”Oletko jo testamentannut äänesi?”
”Testam… Tuota, en ole.”
”Et ole vielä siis äänestänyt?”
”En ole, eikä aio.”
”Öh, siis tuota, ollenkaan?”
”Ollenkaan.”
”Kuulostaa, että olet ihan tosissasi.”
”Kuulostelit ihan oikein.”
”Ei kai siinä sitten. Mukavaa päivänjatkoa!”
”Kiitos samoin!”

Poliittista vaikuttamista voi tehdä pääsääntöisesti kahdella tavalla, jos ei itse ole vallankahvassa: vetoamalla vallankahvassa oleviin tai organisoitumalla horisontaalisesti, tekemällä asioita arjessa itse yhdessä muiden kanssa. Itse uskon, ettei mikään todellinen, sen koommin nopea kuin hidaskaan, muutos ole mahdollinen kuin jälkimmäisellä tavalla. Sekin vaatii muutosta yksilötasolla, kipeää ja kovaa kasvua henkisellä ja sosiaalisella tasolla, yksi ihminen kerrallaan. Se ei ole näkyvää eikä aina nopeaa, eikä siitä kovinkaan usein revitä otsikoita, mutta se on ainoa todellinen, konkreettinen ja lopulta myös materialisoituva muutos.

”Moralisti!” huutaa siihen joku aktivisti. Olkoon sitten niin. Politiikka on aina sitä, että kerrotaan muille, miten pitäisi tehdä ja toivotaan, että kaikki muut toimisivat, kuten itse. Siksi minä vihaan politiikkaa. Olen mieluummin käytännöllinen moralisti kuin moraaliton idealisti.

Hipsterit huutamassa somessa toisilleen, miten boo-hoo kaikki äänesti ihan väärin (tai mikä pahinta, eivät äänestäneet ensinkään), on niin nähty.

Jos punkista jotain olen oppinut, niin tämän: tee itte paremmin. Pidättäydy arvostelemasta muita (varsinkin, jos teillä on sama päämäärä). Toimi itse tavalla, jonka katsot paremmaksi. Tee vittu ite. Ja tiedosta, että vain murto-osa toiminnasta näkyy julkisesti.

Me täällä punkissa olemme muuten jo aika pitkään miettineet, että mitä se punk oikein on. Hienoa, että jossain netin anonyymissä animekerhossa on nyt, käynnissä olleen ”keskustelun” pohjalta, ratkaistu tämäkin visainen pulma: ainakaan sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että on kuunnellut genren musiikkia lähemmäs 20 vuotta, käynyt keikoilla ja festareilla, soittanut bändeissä, kuskannut, majoittanut ja ruokkinut bändejä maailman vähän joka kolkasta, käynyt itse siellä sun täällä ihmettelemässä paikallista skeneä ja meininkejä ja oppimassa uusia asioita, kerännyt rahaa kohteelle X, painanut talkootyöläisenä pitkää vuoroa festareilla, tehnyt, lukenut ja tukenut läjäpäin zinejä, vallannut tiloja, painanut paitoja…

Näin on pääteltävä siitä, että kaiken muun pahan lisäksi olin myös wannabe-punkkari. Tuli ihan nostalginen olo. Sellaiseksi minua viimeksi nimitti 2000-luvun alussa joku pilottitakkinen paikallisen enemmistön edustaja erään lasten vankilaa muistuttavan syrjäseudun yläasteen pihalla, jonne hilauduin tukka sinisenä, silmät pandoina ja joulukuusta muistuttavana jupisemaan jostain Kaaoksesta (kun en vielä muustakaan tiennyt). Pikkukaupungissa ei oltu punkseja nähty sitten 80-luvun, jos silloinkaan.

Että kauas on tultu, ja ei ole tultu. Silloin sentään pärjäsi ja sai olla suurin piirtein rauhassa ihan rehellisesti tappelemalla. Nykyisin huudellaan puskista.

Ei minulla ole aikaa sellaiseen. Sen sijaan on paljon hommia tehtävänä, mutta aika vähän julkisesti.


Np. Ratsia: Mä haluun R-E-AKTION

Kohta on liian myöhäistä

Muistan, miten itävaltalainen ystäväni oli jo viitisentoista vuotta sitten hyvin huolissaan äärioikeiston noususta kotimaassaan. Hänen suvulleen olisi kerta natseja riittänyt. Ystäväni isoisä, tavallinen työläinen, oli joutunut taistelemaan Hitlerin joukoissa, vaikka koki sen vääräksi. Hän oli lopun ikäänsä sangen murheellinen ja rikkinäinen mies. Ne kirjeet rintamalta ovat tuskaista luettavaa. Vähän niin kuin ovat ”Suur-Suomen tekijöiden” (omasta suvustani) kirjeetkin siinä vaiheessa, kun hurmeinen todellisuus lopulta lyö hurmahenkisen läpi. Ne ovat hyvin monella tapaa hyvin surullisia rivejä.

En suinkaan epäillyt ystävääni, mutta asia tuntui kaukaiselta. Ettäkö täälläkin saattaisi äärioikeisto pyrkiä valtaan ja natsit pahoinpidellä ja tappaa ihmisiä, jopa keskeisillä paikoilla keskellä kirkasta päivää? Vastahan tässä oli naureskeltu 90-luvun kiljuskineille ja mitä ilmeisimmin tuudittauduttu uskoon, että tämä helpottunut höhöttely varjelisi meitä maailman tappiin äärioikeistolta. Toiset uskovat strategiaan vieläkin – tai vielä pahempaa, vaikenemiseen strategiana, vaikka kaikki historia todistaa sen toimivuutta vastaan.

Natsien vastustamista on turha jättää myöskään poliisien käsiin. Esimerkiksi Saksassa natsit ovat tälläkin vuosituhannella saaneet rauhassa murhata ihmisiä poliisin kiinnostumatta ja ihan koto-Suomesta tiedämme heidän keskittyvän lähinnä suojelemaan natsien oikeutta marssia, milloin milläkin verukkeella.

Viisi vuotta sitten eräs roomalainen ystävä kertoi, ettei hän voi liikkua kotikaupungissaan muualla kuin San Lorenzon (joka on vähän niin kuin Rooman Kallio) alueella pelkäämättä turpakäräjiä. Tiesin kyllä Italian natsiongelmasta, mutta yllätyin, koska kyseessä oli riuska nuori valkoinen heteromies, joka ei ollut niin sanotusti ongelmiin hakeutuvaa sorttia. Ei hän ollut aktiivinen antifasistikaan, olisi vain halunnut olla rauhassa natseilta, joille riitti, että tunnistivat sinänsä taitavasti hyvin ”tavallisen” näköisen ystäväni erääseen ug-musaskeneen kuuluvaksi. Juttelimme myös Suomen tilanteesta. Hänen sanansa olivat ajankohtaiset silloin ja vielä ajankohtaisemmat nyt:

”Älkää antako niiden ottaa valtaa kaduilla. Sen jälkeen olette kusessa.”

Ja aivan tismalleen samat sanat olen kuullut Varsovassa, Ateenassa, Ljubljanassa, Budapestissa… Siis ihan missä tahansa, missä olen sattunut jonkun kanssa aiheesta puhumaan.

Ja pelkään, että olemme jo kusessa.

Ennen äärioikeiston nousua minun esimerkiksi ei ollut koskaan tarvinnut pelätä katuväkivaltaa Suomessa, missään, mihinkään kellonaikoihin. Se ei tietenkään tarkoita, ettei kenenkään muunkaan ole tarvinnut pelätä. Minua ovat suojelleet syntyperä ja tuuri.

Tai siis suojelivat siihen asti, kunnes äärioikeisto alkoi lisätä nimeäni maanpetturilistoilleen ja maalittaa, joskus nimekkäiden päätoimittajien suosiollisella avustuksella (tiedätköhän, Ulla Appelsin, miten paljon turvakielto hankaloittaa lapsiperheen elämää?) ja joskus joidenkuiden muiden. PVL myös väittää minun kuuluvan Variksen perustajiin, minkä tarkoituksena on tietenkin yllyttää hyökkäyksiin ja oikeuttaa hyökkäykset minua kohtaan. Mutta niin hienoa kuin olisikin kuulua Variksen perustajiin, joudun ikävä kyllä toteamaan, ettei väite pidä paikkaansa.

Mutta vaikka en olisi julkisesti puhunut äärioikeiston nousun vaaroista, en olisi turvassa. Kuten ystäväni esimerkki kertoo: joko hyväksyt natsit tai sinusta tulee ennemmin tai myöhemmin heidän vihollisensa. Äärioikeiston uhkaa vähättelevät joko ovat hirveän sinisilmäisiä uskoessaan, etteivät itse koskaan voi joutua maalitauluiksi, tai sitten he ovat valmiit tilanteen edettyä tarpeeksi pitkälle vaihtamaan puolta ja nuolemaan marssisaappaita. Toivon heidän olevan ennemmin häikäilemättömiä pelkureita kuin naiiveja.

Eräs berliiniläinen ystäväni facepalmasi takaraivoonsa saakka, kun takavuosina kerroin hänelle julkisen äärioikeistokeskustelun Suomessa olevan tasoa ”saako natseja vastustaa tarvittaessa vaikka väkivaltaisesti”. ”Meillä väitellään vain siitä, miten väkivaltaisesti”, hän puuskahti painittuaan vuosikymmeniä Berliinin natsiongelman parissa. Sivumennen sanoen, tämä ystävä on umpiberliiniläinen, keski-ikäinen valkoinen heteromies ja yrittäjä.

Hitlerin kerrotaan sanoneen, että jos jokin olisi heidät voinut pysäyttää liikkeen ollessa vielä pieni, niin tarpeeksi kova katutason vastustus. Ja kaduille äärioikeisto on pysäytetty lukemattomia kertoja sitten Hitlerin, mutta tästä vähemmän kauniista historiasta ei valtavirrassa paljoa puhuta, koska siitä sataa vain paskaa niskaan. Kuten Antti Rautiainen kirjoittaa:

”Mosleyn mustapaidat ajettiin kaduilta ensin 30-luvulla Cable Streetillä , sitten 40-luvulla juutalaisista sotaveteraaneista koostuneiden 43 Groupin toimesta. National Front koki Mosleyn kohtalon Brick Lanella 70-luvulla ja AFA pysäytti British National Partyn ja Blood & Honourin 90-luvun alussa. Tämän jälkeen Englannin äärioikeisto on luopunut natseilta omaksutusta katustrategiasta, ja keskittynyt vain osallistumaan vaaleihin, lyhytaikaiseksi jäänyttä English Defence League-projektia lukuun ottamatta. Anarkistit ja muut antifasistit eivät tietenkään ole saaneet natsien pysäyttämisestä mitään kiitosta, päinvastoin. Olen kuitenkin mielumin epäsuosittu kuin uunissa.”

Ja tässä muuan tuoreempi esimerkki Kreetalta. Tässä on se juju, jota suurin osa antifasisteja kauhistelevista etuoikeutetuista ihmisistä ei ymmärrä. Mikä tahansa median mustamaalaus ja suuren yleisön tuomio on tosi pieni hinta siitä, että natsit saadaan pysäytettyä. Kaikkia taisteluita ei käydä mediassa. Kaikken kamppailujen voittoja ei lasketa Twitter-jaoissa.

Suurin osa antifasistisesta toiminnasta on kuitenkin väkivallatonta ja varsinkin Suomessa pysynyt sellaisena. Ehkä liiankin kanssa. Nimittäin liike, joka ymmärtää vain pelon ja väkivallan kieltä, on usein historiassa tarvinnut omaa lääkettään. Aika kova oli sekin lääke, jolla äärioikeisto piti toisessa maailmansodassa nitistää. Liian kova. Välttämätön varmaankin, mutta silti liian kova. Toivottavasti enää koskaan äärioikeiston ei anneta kasvaa niin suureksi ja vahvaksi, ettei sitä voi enää nitistää muutoin kuin järjettömällä, silmittömällä, massiivisella väkivallalla, josta kärsivät etenkin siviilit. Siksi olen sitä mieltä, että jos kerran on pakko käyttää väkivaltaa, niin mieluummin ajoissa ja vain natseihin kohdistuvaa.

Kaikesta päätellen kukaan ei kuitenkaan ole kohdistamassa. Väkivaltaa Suomessa ovat käyttäneet lähinnä natsit itse.  Ja vieläpä aivan sivullisiin, eikä lapsiuhreiltakaan ole vältytty. Vaikka onko natsiväkivallalla muita kuin sivullisia uhreja? Eivät antifasistitkaan nimittäin ole siihen ”osallisia” sanan varsinaisessa mielessä. He haluavat vain olla rauhassa, kuten ystäväni, ja haluavat, että kaikki muutkin saavat olla rauhassa.

Suurimmalla osalla olisi helvetisti paljon parempaa tekemistä kuin natsien vastustaminen. Minulla ainakin olisi. Tiedämme kuitenkin, että jos äärioikeisto pääsee valtaan, saa sille muulle tekemisellekin sanoa heipat. On hankala harrastaa, jos saa pelätä henkensä edestä.

Natsit ovat väsyttäviä, ankeita ja vituttavia. He pakottavat keskittymään itseensä kaiken muun sijaan. Trust me, en äkkiä keksi paskempaa tekemistä kuin natseihin keskittymisen, mutta aina ei jätetä vaihtoehtoja.

Onneksi antifasistinen toiminta voi olla paljon muutakin kuin natsien omien aseiden käyttämistä heitä vastaan. Se voi olla käytännössä mitä tahansa: antifasististen keikkojen järjestämistä, historiaan perehtymistä, hyvin perusteltua journalismikritiikkiä, ihmisten kanssa keskustelua, kirjoittamista, itseopiskelua, pelkojensa ja traumojensa työstämistä, oman mielen avartamista ja rasismin ja fasismin haastamista niissä ympyröissä, joissa sattuu itse pyörimään. Tämän jälkimmäisen merkitystä varsinkaan en voi liikaa korostaa. En myöskään sen, että liittoutuu muiden natsien vastustajien kanssa.

Olipa oma arjen antifasismi mitä hyvänsä, niin myös massiiviset rauhanomaiset mielenosoitukset ovat yksi loistava keino näyttää, ettei natsismi kuulu kaduillemme (ei varsinkaan Kallion kaduille) eikä minnekään muuallekaan. Sellaiseen on mahdollisuus osallistua tänäänkin Helsingissä.

Jos et aio itse osallistua, mutta et pidä natseistakaan, niin ole hyvä, tee hyvin: pidättäydy arvostelemasta muiden toimintaa natseja vastaan. Toimi itse paremmin. Jos et toimi, ei sinulla ole moraalista oikeutta valittaakaan. Ja jos toimit, niin ymmärrät, ettei keskenään kinaamiselle ole aikaa. Kaikki saivarteluun, vähättelyyn ja oman hännän nostamiseen käytetty aika on pois äärioikeiston pysäyttämisestä. Tämä näytelmä on nähty ennenkin. Kuten Janne Korhonen huomauttaa erinomaisessa kirjoituksessaan:

Lukemalla esimerkiksi lehtien arkistoja 1930-luvulta voi huomata varsin nopeasti, miten myös silloin ”tolkun ihmisten” keskeinen närkästyksen kohde eivät olleet natsit, vaan natsien vastustajat.”

Tätä liberaalien suhtautumisongelmaa sivuaa myös Balthusknot blogissaan. Mitäpä, jos oltaisiin tällä kertaa fiksumpia kuin 30-luvulla?

Korhonen jatkaa: ”Itse laiskanpuoleisena jullina olen vahvasti sitä mieltä, että natseja ja fasisteja vastaan kannattaa nimenomaan marssia nyt: historia kertoo, että muussa tapauksessa on riskinä, että joskus myöhemmin joutuu marssimaan fasisteja vastaan, tai pakotettuna fasismin puolesta, täyspakkaus selässä ja kivääri kädessä.”

Kuten ystäväni isoisä. Eivät nämä asiat niin kovin kaukaisia ole, mutta sellaisina saisivat pysyä.

Jos natsien marssiminen tänään 6.12.2018 ei hirvitä sinua, vaikka et mielestäsi ole natsi, se johtuu siitä, että olet joko etuoikeutettu tai historiantajuton. Ihmisoikeuksien puolustajat ja vähemmistöt ovat jo pitkään olleet heidän tulilinjallaan, heidän vihansa ja väkivaltansa kohde, mutta uskokaa pois – ei se meihin jää.

Toiminnan aika on nyt, kun siihen on vielä mahdollisuus.

Yhdistetään voimamme, ei anneta pelon voittaa.

Np. Dead Gerhardsens – Ingen Nazister På Våre Gater

JK. Ylen jutussa luki, että natsit ovat “ydinperheen puolella”. Se on vale. Natsit eivät ole yhtään minkäänlaisen perheen puolella. Natsit ne Lapin sodassa polttivat iso- ja isoisovanhempieni kodit. Äidit palasivat evakosta nälkäisine lapsilaumoineen tuhkan ja raunioiden keskelle. Näin ollen en suuresti luottaisi natseihin (tai muuhunkaan äärioikeistoon) “kodin ja perheen suojelijoina”. Varsinkaan, kun porukka on sama, joiden vuoksi oma perheeni elää tänäkin päivänä turvakiellossa. Sotaveteraani Salomon Altschulerin hengessä: Ei natseja Lappiin, ei natseja mihinkään!

Avoin kirje Antti Nylénille ja aivovuoto Häviöstä sen ohi

Nylénillä on jotain, mitä somejulkkiksilla ei ole ja päinvastoin. Hänellä on sisältöä, mutta ei rahaa. (Minullakin on sisältöä, muttei rahaa. Kustantajaa minulla ei ole, vaikka mielestäni kyllä pitäisi olla.)

Tartuin Häviö-monologiin heti kahdesta syystä: ensiksi, koska Nylén sanoi Hesarissa pelkäävänsä, että kaikista tulee juhasipilöitä, jotka eivät osaa puhua enää muusta kuin budjettileikkauksista; toiseksi, koska ystäväni Pontus Purokuru kertoi minutkin mainitun sen lehdillä. Ensimmäinen antoi sykäyksen, toinen kieltämättä vauhditti.

Luin Häviön yhdeltä istumalta, koska se puhutteli minua omissa asioissani ja koska nauroin paljon, vaikka se on surullinen kirja. Minut valtasi halu kommentoida kirjaa ja luonnostelinkin noin 28 ranskalaisen viivan kirjeen Antti Nylénille, mutta ajatus alkoi nolottaa ja puin sen blogimuotoon. Viivat vähenivät. Nylén sitäpaitsi mainitsee kirjassaan olevansa huono vastaamaan sähköposteihin ja tämä hiljaisen torjunnan mahdollisuus kauhistutti.

Joten enemmän kuin avoin kirje Antti Nylénille, tästä tuli kommentaari, jolla on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä itse kommentoitavan teoksen kanssa. Tämä ei ole arvio, vaan reflektio. Monologivastaus monologiin. Epäkoherentti ja kategoriaton aivovuoto, jonka sytytti Häviön kipinä.

***

Arvostan Nylénin tekstissä ennen muuta rehellisyyttä. Rehellisyys ei ole kovin suuressa huudossa tätä nykyä, koska sillä ei ole vaihtoarvoa. Sitä ei voi muuttaa pääomaksi, ei sosiaaliseksi eikä taloudelliseksi, vaan pikemminkin päinvastoin.

Liika rehellisyys maksaa. Kenelle tahansa se voi maksaa ihmissuhteita, työpaikan tai uran, eikä taiteilija ole poikkeus. Taiteilijalle se maksaa toimeentulon, vaikka taiteessa jos jossain pitäisi kyetä olemaan valehtelematta. Mutta taidekaan ei ole kovin suuressa huudossa nykyisin, koska se pakenee markkinalogiikkaa siinä missä rehellisyyskin.

Aikamme ja yhteiskuntamme on päätynyt pisteeseen, jossa kysellään, miksi edes pitäisi olla olemassa mitään, mikä ei sovi markkinalogiikkaan. Miksi olisi olemassa mitään niin hyödytöntä. Eikö kaikki niin mieletön ole hyvä tuhota terveestä yhteiskuntaruumiista? Siinä suhteessa, banaalin totalitaristisessa materialismissaan, aikamme ja yhteiskuntamme on vähintään yhtä harmaa ja tulevaisuudeton kuin reaalisosialismissa. Se tekee meistä säälittäviä sätkynukkeja, sikäli kun emme ole jo.

(Sidenote: sätkynukke, aikamme, yhteiskuntamme, markkinalogiikka ILMAISU)

En usko, että on mahdollista tehdä hyvää tekstiä olematta rehellinen. Häviö on hyvä, koska se on rehellinen naurettavuuteen asti. Yritän olla inhorehellinen myös tässä kommentaarissani, mutta epäonnistun väistämättä, koska ajattelen liikaa tämän tekstin potentiaalisia lukijoita. Päinvastoin kuin nykyisin ohjataan tekemään – ei vain journalismissa, missä se on ymmärrettävää, vaan myös kirjallisuudessa – mielestäni lukijoita ei pitäisi ajatella ollenkaan. Ei kerrassaan ensinkään. Vitut kohderyhmämarkkinoinnista.

”Kirjailija on ihminen, joka kidutetaan hengiltä, koska hän ei luovu uskostaan kirjallisuuteen.”

Tämän lisäksi kirjailija on sivutoiminen narri, joka nöyryyttää itseään julkisuudessa ja apurahalautakunnille esittää aikaansaavaa, vahvaa, itsevarmaa, määrätietoista, omaperäistä, merkittävää taiteilijaa, jolla on vaikuttava CV eli »ura»” ja joka kirjoittaa kerjuukylttiinsä ”tämän kaiken löyhkäävän luulottelun”.

Kirjailija on myös ihminen, joka luo uutta ja häiritsee ihmisiä. Olisi luultavasti kaikkien etu, että hän saisi luoda sitä ilman, että hänet kidutetaan hengiltä. Mutta miksi hänen pitäisi antaa myös häiritä? Uskon, että tarvitsemme edelleen kirjoja. Miksikö markkinalogiikkaiset kirjat eivät riitä? Kaksi sanaa: Reijo Mäki.

***

Kirja, joka kertoo kirjoittamisesta olematta opaskirja, ei todella kuulosta kovin myyvältä konseptilta. Ollakseen kirja kirjoittamisesta Häviö on tavattoman liikuttava, ja liikuttavalla tarkoitan tässä kaikkea muuta kuin säälittävää, vaikka kirjoittaminen toimintana sitä onkin.

Tarkkaan ottaen kirjoittaminen ei ole toimintaa, vaan olemisen tapa ja se on vittumainen olemisen tapa, joka määrittää kaikkea muuta elämää.

Kuvittele, rakas lukijani, että olisit noiduttu, riivattu. Miltä se tuntuisi? Millaista olisi elää demonin otteessa? Omaehtoinen ja itsenäinen, niin kutsutusti »vapaa» taiteellinen työ merkitsee sitä, että koko olemassaoloa – unta ja valvetta, lepoa ja kiirettä, ajatuksia ja tunteita, lihaa ja henkeä – leimaa jonkin vieraan ja pelottavan läsnäolo, kuin sekuntikellon tikitys. Se käskee: »Kirjoita!»”

Nylén kirjoittaa.

“Olen kuin Turmiolan Tommi, joka pullon sijaan kerta toisensa jälkeen tarttuu tekstinkäsittelyohjelmaan.”

Puolisoni muistaa elävästi ajan, kun kerroin vihaavani kirjoittamista ja vannovani, etten koskaan enää kirjoita mitään. Se, lapsellisen typerä merkkijonojen siirtelyn piirtelyn nysvärunkkausaika, olisi taaksejäänyttä elämää. Tästä eteenpäin keskittyisin vain todellisiin asioihin! Tuossa raivokkuudessani oli kieltämättä samaa surua kuin alkoholistin traagisen pontevassa raitistumisyrityksessä.

Sillä erotuksella, että alkoholistin on mahdollista raitistua.

Olin vuorenvarma päätöksestäni. Kirjoittaminen on hulluutta. Nylén jos joku tietää sen, ja tämä ajatus lohduttaa minua. Kuten sekin, ettei hän kirjailijana jaksa edes kannatella sitä ainoaa rahaksi vaihdettavissa olevaa, mitä kirjailija työstään saa: mainetta, sitä miltä asiat näyttävät. Hän repii alas kulissit, joita monet kannattelevat henkensä edestä, ollen ”kai niin rutinoituneita esittämään omanarvontuntoista uraihmistä, että ovat alkaneet itsekin uskoa omiin valheisiinsa, eivätkä enää muista olevansa petkutettuja hylkiöitä –”.

Ei vain kirjallisuudessa, vaan koko tässä ajassa (taas ”tämä aika”) on kysymys siitä. Aina vain siitä, miten asiat vaikuttavat olevan, miltä ne saadaan näyttämään. Ei koskaan siitä, mitä ne ovat.

Siksi Nylénin kirkas ilmaisu on kuin raikasta vettä. Yritän selittää: teksti ilmaisee taustalla olevan ajatuksen niin sulavasti, että se tekee itsensä melkein tarpeettomaksi. Muoto on olemassa ideaa varten, eikä päinvastoin. Aivan kuten hyvässä musiikissa. (Silti on usein eduksi hallita muoto ennen sen rikkomista.) Nylén on armoitettuna sanamuotoilijana tästä varmaankin päinvastaista mieltä. Se voi kertoa hänen musiikkimaustaan enemmän kuin kirjallisuudesta.

Itselleni on tullut huonoksi tavaksi saatella tekstiä liian pitkälle, yrittää vaikuttaa sen uloskoodaukseen lisäämällä loputtomiin mössöyttäviä liite- ja sävypartikkeleita. Olen alkanut kirjoittaa pehmoisia, varauksia ja konditionaaleja viliseviä typeriä täyttömaalauseita, koska kirkkaat, kauniit lauseet irroitettuna asiayhteydestään saadaan aina näyttämään rujommille kuin poliitikkomaisen varovaiset. Olen alkanut pelätä väärinymmärtämistä ja erityisesti tarkoituksellista sellaista. Se on perseestä, koska se tarkoittaa, että olen kahleissa ja tuomitsen itseni kahlaamaan luiskaotsaisten sylkemässä sohjossa sen sijaan, että kurottaisin sinne, missä luodaan uutta. Se tarkoittaa, että luovun aseistani. En halua luopua aseistani.

Kommentoin tästä eteenpäin ajatuksia, koska todellakin olen sitä mieltä, että muoto on olemassa vain idean muodostamiseksi, materialisoimiseksi. (Näen, kuinka sanamuotoilija Nylén repii hiuksiaan.)

Monologi ei ole poliittinen toimintaohjelma. En sellaista etsikään, enkä edes esittele. Etsin ajatuksia ja esitän ajatuksia. En esitä arvostelmia, vaan katson, mihin tämä vie. Olen aina ollut huono erottamaan etiikkaa ja estetiikkaa toisistaan. Antti Nylén on näistä ehkä parempi estetiikassa, siinä missä häntä (vanhoissa teksteissään) eettisen vastuun väistelystä blogissaan kritisoinut Antti Rautiainen on rautainen eettinen toimija joka taas ei omien sanojensa mukaan ymmärrä estetiikasta mitään.

Minä en ymmärrä, miten nämä kaksi voidaan erottaa toisistaan, enkä tarkoita antteja. Yhä paikoin minua hieman hämmästyttää Nylénin lieventynyt, mutta edelleen aistittavissa oleva juonne sen uskon suuntaan, että taide voisi pysytellä yhteiskunnallisen merkityksen ulkopuolella samalla, kun olen hirveän ilahtunut siitä, että hän päätyy Häviössä hyvinkin painavaan yhteiskunnalliseen vaatimukseen ja analysoimaan ajatustensa materiaalista taustaa. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että Nylén on aivan väärin ymmärretty epäpoliittiseksi. Palaan tähän myöhemmin. (Antti Rautiainenkin on suuri esteetikko, vaikkei sitä myönnäkään.)

Silläkin on materiaalinen taustansa, että olen alkanut varoa kirjoittaessani. Haluan pyrkiä takaisin kohti rehellisyyttä ja keskustaa, enkä puhu nyt politiikasta, jossa nämä kaksi asiaa sulkevat toisensa pois. Keskustassa on muutakin. Kuten esimerkiksi:

Lapsuus

“En ole mikään työnarkomaani, saati »uraihminen». Uran ja perheen »yhteensovittaminen» on hurskas keskiluokkainen unelma ja naistenlehtien fantasia, tehtävä, jota en koe koskaan ratkaisseeni. Nämä kaksi todellisuutta haittaavat toisiaan pysyvästi. Ne ovat sodassa, ja molemmat osapuolet kokevat tappioita. Ristiriita on sovittamaton.”

Tämä on epäsuosittu mielipide ja helposti väärinkäytettävissä, varsinkin miehen esittämänä. Ennen kuin tulin vanhemmaksi, ajattelin, ettei lasten saaminen vaikuta mihinkään elämässä. Nyt ajattelen näin: jos ihmistä eivät liikuta edes syntymä tai kuolema, niin mikä sitten? Ja koska oman kuoleman kohdalla on useimmiten liian myöhäistä ja syntymästään kukaan harvemmin mitään muistaa, voivat ihmistä näin ollen liikuttaa vain jonkun toisen kuolema ja syntymä.

Omalla kohdallani vanhemmaksi tuleminen ei ole vaikuttanut siten, että olisin jotenkin lakannut olemassa minä. Se kyllä hajotti minut palasiksi, mutta vain karistellakseen turhat tuhkat pois ja puristaessaan uudestaan kasaan enemmän minuksi.

En silti usko, että niin käy väistämättä. Varmasti sitä on mahdollista onnistuneesti vastustaakin – ainakin, jos tekee lapset vain ansioluettelonsa täytteeksi. (Onhan kiva sanoa, että on jokin yleisesti hyväksytty määrä lapsia. Kunhan niiden kanssa ei herraparatkoon tarvitse olla.) Uskon siis, että on aivan mahdollista jatkaa entistä elämää lasten kanssa, jos ei halua olla lasten kanssa. Olen varma, että tässä maassa on monia keskiluokkaisia vanhempia, jotka eivät edes tunne lapsiaan ja monia lapsia, jotka eivät tunne vanhempiaan. Vanhemmat vain hoitavat kaikkia aivan ”välttämättömiä” asioita vähän joka nurkalta. Kaikki todellinen elämä on haipunut aikatauluelämän marginaaleihin. Elämästä on tullut asuntolainaa, autolainaa, kehittäviä harrastuksia, viemistä hakemista suunnittelua suorittamista – sanalla sanoen paskaa. Olen toistaiseksi onnistunut kieltäytymään kunniasta.

Taloudelliset realiteetit irrottavat vanhemmat lapsistaan brutaalin tuntuisiksi ajoiksi kerrallaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi on hienoa, että lapset kasvavat erossa vanhemmistaan. Ymmärrän hyvin, että se on taloudellisesti välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin miltei kaikille, mutta en ymmärrä, miksi niin täytyy olla. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin lasten kasvattaminen? Miksi on paljon hienompaa tehdä mitä tahansa muuta kuin kasvattaa lapsiaan? Miksi toisten lasten kasvattaminen on kunniallisempaa kuin omien – vaikka eipä sekään hieman olematonta suurempi arvostus tilinauhassa näy? Miksi ihmisenä oleminen ihmiselle on aliarvostettua?

Muistan joskus nuorena jossain tiedostavassa vasemmistolaisporukassa esittäneeni mielipiteen, että olisi hienoa, jos yhteiskunta olisi sellainen, että vanhemmat ja lapset saavat viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Se vaiettiin korrektisti kuoliaaksi mumisten jotain kepulaisista. Tietenkin – tätä mieltä ovat vain kepulaiset, jotkut persut ja selänteenrouvat. Ja jos kepulaiset ovat jotain mieltä, se on tarpeeksi painava argumentti olla toista mieltä.

Minä en ole koskaan ollut päiväkodissa, vaikka vanhempani ovat aina olleet töissä. En todellakaan halua demonisoida päiväkotia, tuota naisten vapautuslaitosta, omakin jälkikasvuni on siellä ennen pitkää. (Tässä vaiheessa kuuluu sanoa, miten arvostaa suunnattomasti hoitohenkilökunnan työtä, koska siis kukapa ei, mutta ei sillä arvostuksella laskuja makseta eikä tämä oikeastaan liity itse aiheeseen.) Mutta Luoja, miten pelkään laitoksia! Laitokset opettavat tavoille, kuuliaisiksi, tottelemaan, osaksi yhteiskuntaa.

Minut yritettiin laittaa kouluun normaalia aiemmin, muun muassa koska opin lukemaan nelivuotiaana (ja siitä lähtien olen onnettomuudekseni myös kirjoittanut). En suostunut. Aavistin jo silloin, että noita aikataulujen vuosia on tiedossa ihan tarpeeksi ilmankin. Sain aika poikkeuksellisesti kasvaa kotona, vaikkemme olleet rikkaita eikä äitini todellakaan mikään perinteinen kotirouva. Minulle on jäänyt siitä mieleni maisemaksi loputon mahdollisuuksien maailma. Minä rakastin vapauttani ja maailmaa, joka tuntui oikeasti olevan omani. Mutta mihin päiväkodit naiset vapauttavat? Työhön, rahantekoon (muille). Tämän sortin vapautuksen vaaroista paasasi jo Emma Goldman. Ja jonkun sietäisi paasata tänäänkin.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: suurimmalla osalla meistä ei ole varaa valita. En halua syyllistää etenkään yhtä ainoata naista ”valinnoistaan”, koska naiset käyttävät edelleenkin huikean valtaosan perhevapaista omaksi taloudelliseksi vahingokseen ja me ylipäänsä teemme ”valinnat” lasten ja töiden, perheen, uran ja kaiken muun kesken, mahdottomuuden lakien paineessa.

Kannamme lyijynraskaita kuormia kylmää syyllisyyttä sydämissämme. Teemme niin tai näin, teemme aina väärin. Ja ne riekkuvat, ne ilkkuvat, ne syyllistävät lisää, koska ne haluavat tuhota omanarvontuntomme ja juuria päistämme ja sydämistämme ajatuksen, että tekisimme muka jotain tärkeää ja välttämätöntä. Ei, hoiva on kuluerä, laiskottelua, säälittäävä lorvailua! Naiset töihin! Kaikki töihin! Pikkulasten äidit töihin! Töihin töihin! Hoiva ei ole oikeaa työtä!

Vähemmästäkin olo on kuin lypsylehmällä. Vanhemmuus tuo riiston iholle. Vaikka ruumiisi on jo luovutettu toisen käyttöön, sinun täytyy silti puristaa siitä vielä lisää jollekin, jonnekin muualle. Mikään ei riitä. Yhteiskunnalliset raiskarit ilakoivat ruumiillasi. Se on yhtäkkiä kaikkien. He kuitenkin räjähtävät raivosta kappaleiksi, jos et suostukaan olemaan typerä heikko paskaruumis, vaan entistä vahvempi ja kauniimpi: entistä enemmän sinä ja keskempänä elämääsi.

Ja vaikka teemme aina väärin, niin silti yhteiskunta painostaa priorisoimaan aina kaiken muun lapsen edelle. Se painostaa rahalla ja kunnialla, se on sen kieltä. Suurimmalle osalle on taloudellisesti mahdotonta tai vähintäänkin katastrofaalista hoitaa lapsiaan kotona vuotta pidempään (jostain syystä se on myös kunniatonta). Vitut minä siitä, mitä muualla Euroopassa. Muualla Euroopassa asiat ovat sitten vielä huonommin.

Ristiriita on sovittamaton, kuten Nylén kirjoittaa. Tässä maailmassa se kaatuu sellaisen vanhemman sydämelle, joka haluaa jakaa aikansa lapsensa kanssa. Kukapa tietää sanoa lapsista ja heidän sydämistään. Lapsen tehtävähän on kasvaa veronmaksukykyiseksi kansalaiseksi ja se kasvaa sellaiseksi aivan hyvin myös kuvainnollinen reikä sydämessään.

Minä olen tympääntynyt sellaiseen feminismiin, joka sanoo, ettei kotityö ole oikeaa työtä. Sellaiseen feminismiin, joka haluaa vain yhtä paljon palkkatyötä ja pörssiyhtiöiden hallituspaikkoja kaikille. Sellaiseen feminismiin, joka vahingossa lisää taakkoja sen sijaan, että purkaisi niitä. Sellaiseen feminismiin, joka pakottaa toimimaan biologista imperatiiviaan (”hoivaa lastasi”) vastaan tasa-arvon nimissä. Tasa-arvo ei saa olla vain osallisuutta kapitalismista. Sen on väistämättä oltava ensin sitäkin, mutta olisi kurotettava kauemmas.

Jos jokin voi murtaa järjestelmää, niin hoivaajien kapina.

En halua lisätä kaksinaismoralismia ja tuomitsevuutta naisia kohtaan: ei, tässä on kysymys kaikkien oikeudesta toisiinsa ja hyvään elämään. Tässä ei ole kysymys siitä, että haluaisin akat takaisin hellan ääreen (en luojaparatkoon!). Tässä ei ole kysymys siitä, ettei naisella pitäisi olla intohimoja työssä ja kodin ulkopuolella, ei helvetti soikoon ole. Tässä on kysymys hoivaajien kapinasta ja hoivattavien myös. Naiset on vapautettava paitsi hoivasta, myös hoivaan. (Miehetkin on vapautettava hoivaan, mutta se on miesten itsensä tehtävä.)

Tarvitsemme aivan välttämättä hoivaajien kapinan.

Lapsuuden on oltava päämäärä, tavoite ja itse tarkoitus, niin kuin se on. Ei esivaihe ennen aikuisuutta. Lapsuus on otettava vakavasti. Paljon vakavammin kuin se tällä hetkellä yhteiskunnassamme otetaan. Lapset tarvitsevat enemmän tilaa, eivät omaa lokeroaan. Yhteiskunta, joka koostuu atomisoituneista yksilöistä, jotka elävät atomisoituneissa ydinperheyksiköissä, joista lähdetään päiväsäilytykseen iänmukaisiin yksiköihin, on mielestäni kaikkiaan aika surullinen yhteiskunta.

Nylén tuskin allekirjoittaisi läheskään kaikkea tästä lapsuutta koskevasta purkauksestani, mutta siihen kuitenkin innoitti hänen auki kirjoittamansa normi, jonka mukaan Suomessa ”vain pahat, tyhmät ja alaluokkaiset ihmiset eivät vie lapsiaan päiväkotiin”. Riemukkaan pisteliäästi hän kirjoittaa:

Hyvät, älykkäät, keskiluokkaiset ihmiset kutsuvatkin nykyään lasten päivähoitoa »varhaiskasvatukseksi», koska se sopivasti ylevöittää heidän halunsa hankkiutua rasittavista lapsistaan eroon siksi aikaa, kun he hankkivat rahaa ja edistävät uraansa. Tuon sanan suosiminen myös tekee selväksi että heillä on huoli alemmista yhteiskuntaluokista, jotka todella – toisin kuin he itse – tarvitsevat päiväkoteja lasten itsensä, näiden kasvatuksen takia.”

Hiljaisuus

Minusta on virkistävää, että Nylén puhuu avoimesti kristinuskosta. (Virkistävää on myös, että hän herjaa isänmaan käsitettä, mutta siitä enemmän toiste.) Se on likimain sosiaalinen itsemurha niin sanotusti tiedostavissa piireissä, joissa lähetellään polvilumpioreaktiona “ateisti on älykkäämpi” -käännöslinkkejä toisilleen kuvitellen tämän käyvän todisteena omasta älykkyydestä. Joissa höhötellään uskovaisille, mutta ollaan ylpeitä Myers-Briggs-tuloksista ja jaetaan kuvia tähtisumusta, koska siis tähdet, woah, kai nyt avaruus jos joku on tieteellistä niinku.

Usein niin sanottu uskontokritiikki on myös vain huonosti verhottua rasismia tai sovinismia. Ateistien ylivertaiseen älykkyyteen on vaikea uskoa silloinkaan, kun katsoo vaikkapa kaikkia NSBM-sankareita. Siis ihan ketä tahansa niistä pingviineistä, jotka sisustavat kotinsa Halloween-krääsällä, elävät jääkäri- ja SS-harhoissaan, ottavat aivan siis todella saatanallisia kuvia hyvinkääläisillä talopakettipelloilla ja kuvittelevat olevansa paitsi sotureita niin suuria saalistajia ahtaessaan suolistoonsa sianpersläskiä.

Minäkin olen saalistaja. Minä osaan ampua, nylkeä, laskea veret, kyniä, suolistaa, perata, fileroida ja sen sellaista. Sitä oppii kaikenlaista kun susirajoilla kasvaa. Mutta tiedättekö mitä?

Ei huvita. Minulla on valta valita oikeasta ja väärästä, eikä jumittaa anaalisen pakkomielteisesti väärässä kuvitellen sen herättävän jotain muuta kuin huvitusta ympäröivässä yhteiskunnassa. Inhoakin ehkä, samalla tavalla kuin voi kokea halua litistää häiritsevän syöpäläisen peukalon alle.

Miksi sitten ammun sanoilla?

Nylénin tavoin ajattelen, että kieli on monin tavoin väkivaltainen väline. Ilahduin suuresti huomatessani jonkun jakavan tämän havainnon. Kieli kantaa aina ideologiaa ja sillä on aina agenda. Samoin luulen, että hyvän tekeminen kielen kautta on jokseenkin tuhoontuomittu yritys. Siksi kaikki hienotkin ideologiat vesittyvät aina, kun ne viedään julkisuuteen. Niistä tulee politiikkaa ja niiden kannattajista poliitikkoja. Se on kaamea kohtalo.

Hyvän tekemisessä tarvitaan enemmän käsiä kuin suuta.”

Hyvyys ei puhu, hyvyys tekee. Hyvyys ei varsinkaan puhu hyvistä teoistaan.

”Evankeliumien Jeesus on vaahtosuinen, häpeämättömän raivohullu yllyttäjä, mutta Pyhän sydämen Kristus ja ikonien rakastava ja armahtava Jeesus ovat vaiti. Kaikki minun lempikirjoittajani ovat vihamielisiä. Heillä on välineen taju.”

Kristus oli hiljaa ristillä.

Paitsi ettei kyllä ollut, vaan valitteli janoa ja hylätyksi tulemista. Sitten oli hiljaa kyllä.

Mutta tärkeintä on tämä: ensin hävisi, tuli hylätyksi, menetti toivonsa. Se oli välttämätöntä. Jopa Jumalan Poika joutui häpeään ja menetti toivonsa. Häpeä, häviö, nöyryytys. Ne eivät ole instahetkiä eikä niillä rakenneta ansioluetteloita eikä haeta apurahoja. Tai voihan niilläkin kerskailla, pitää aiheesta vaikka radiomonologeja, mutta mitä sillä sitten voittaa. Vain totaalista häviötä ja luopumista seuraa täydellinen täyttymys.

Kristus oli enimmäkseen hiljaa ristillä.

Muistan lukeneeni hiljattain bloggauksen aiheesta, kuinka vaatimaton ihminen bloggaaja on.

Se ei ollut ironisesti kirjoitettu.

Tämän kaiken taustalla on tietysti naurettava egoistinen ajatus, miten vaatimaton itse olen, kun en ole kirjoittanut tällaista tekstiä, ja sitten saan itseni kiinni ajattelemasta, miten en ole vaatimaton ensinkään, kun näin ajattelen, ja minua vituttaa. Olen toisen puolen juuriltani vuosisataisen körttiläisen kulttuurihistorian kyllästämä ja minusta se on pelkästään enimmäkseen hyvä. En todellakaan ole vaatimaton, mutta todellakin vittu yritän olla. Uskon itsepintaisesti, kaikin voimini koko vuotta 2018 vastaan, sen olevan ihmiselle hyvästä.

Ja uskonnoista minä en suostu riitelemään kenenkään kanssa.

Uskosta muulla tasolla kuin kriittisesti puhuminen on melkein yhtä noloa kuin on kritisoida somekulttuuria, koska some on kaikkialla ja tuottaa kaikille niin paljon kaikkea hyvää, sillä tokihan se tuottaa, emmehän muuten käyttäisi siihen niin valtavasti aikaa ja resursseja, right? Silti rakastan sitä, että Nylén – enimmäkseen hienovaraisesti ja rivien välissä tosin – kritisoi ajattelun sirpaloivaa, impulssiohjautuvaa, julkisuuden tavoittelulle ja sillä mässäilylle perustuvaa somekulttuuria.

Onnellisuutta ja julkisuutta yhdistää minulle yksi asia: en ole koskaan tavoitellut kumpaakaan.

Onnellisuuden sijaan olen aina tavoitellut merkityksellisyyttä. Olenko sitten onnellinen, olen kai. Olen täysi, ylitsevuotavainen. Ehkä ymmärrän koko sanan aivan väärin. Olen onnellinen myös, kun olen surullinen, koska suru alleviivaa merkityksiä. Olen onnellinen, kun koen nautintoa ja kauneutta. Olen onnellinen lipuessani tuntemattomista paikoista toisiin.

Kuten Tero Liukkonen kirjoittaa blogissaan:

”Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse.”

Hiljaisuus, kuten rehellisyyskään, ei ole kovin suuressa huudossa nykyisin. Mistä ollaan hiljaa, sitä ei ole. Olemassa on vain se, mikä kailotetaan kaikille ja mikä on kaikkien huulilla. Mistä ei ole huhupuheita ja kuvia, sitä ei ole tapahtunut. Kaikki huutavat kuorossa ja tykittävät julkikuvaansa bittiavaruuteen aivan kuin pelkäisivät lakkaavansa olemasta sillä hetkellä, kun lakkaavat tekemästä niin. Voiko edes olla olemassa, jos ei näy eikä kuulu? Olen varma, että moni miettii tätä nykyisin aivan tosissaan. Ei, puu ei kaadu, jos kukaan ei ole näkemässä – ja vaikka kaatuisikin, sillä ei ole mitään merkitystä. Menköön vaikka koko metsä.

Kirjoitin, etten ole koskaan tavoitellut julkisuuta, enkä valehtele. Silloin, kun se tuli jonkin onnettoman sattuman kautta osakseni, olin enimmäkseen kauhuissani, parhaimmillaankin siitä rasittunut. En halunnut esittää, että olen muka osa sitä koneistoa ja tunnen kaikki ne tyypit (en ollut, en tuntenut!). En osannut enkä edes halunnut käyttää sitä hyväkseni, vaan tunsin itseäni käytettävän hyväksi.  Siksi minua lohduttaa, kun Nylén kirjoittaa julkisuudessa esiintymisestä vähemmän ruusuisesti. Kirjoittaa julkisuuden yksiulotteisuudesta, sen paperinukkemaisuudesta (hän ei tosin käytä tätä sanaa), siitä, miten survotaan muottiin, viipaloidaan lokeroon ja nostetaan esille kuin sirkuseläin, täysin mielivaltaiseen rooliin. Nuorilla naisilla nämä roolit eivät ole kovin mieltäylentäviä.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten kukaan nauttii siitä. Nykyisin ymmärrän, miten sen kanssa voi tulla toimeen. Ymmärrän, miten sitä olisi pitänyt ymmärtää hyödyntää. Mutta nauttia?

Sellaisesta falskiudesta ja mölystä?

Osallisuus

Nylénin tarkkanäköisyys ja lahjomattomuus ovat sitä, mitä minä tekstissä rakastan. Paatoksellisuutta lievittää oivaltava itseironia. Kirjailijoita tarvitaan siihen, että kun ihmiset huijaavat toisiaan eivätkä jaksa olla ilonpilaajia, joku kuitenkin jaksaa.

Hyvät ihmiset huijaavat toisiaan esimerkiksi esittämällä vuolaasti kiitollisuutta. Se ällöttää vähän samalla tapaa kuin se bloggari, joka kirjoitti olevansa tavattoman vaatimaton. Nylénin mukaan kiitollisuus on viattomaksi tekeytymistä eriarvoistuvassa ja jakautuvassa maailmassa. Sen sijaan, että sanottaisiin – oho, hups, sainpas paljon hyvää joka ei minulle kuulu, siispä annan sen pois – sanotaan, että – oho, hups, sainpas paljon hyvää joka ei minulle kuulu, KIITOS!

Näin ollen kiitollisuus on silkkaa omantunnon puhtaaksi pesemistä. Tosin toisin kuin Nylén luulen, että kiitollisuuspuheen ”joka ei minulle kuulu” sijaan suurin osa lisäsi perään hiljaa mielessään ”jonka todellakin olen ansainnut”. Siis harrastaessamme harrasta kiitospuhetta kiittelemme oikeastaan vain itseämme ja sitten vielä esitämme tämän moraalisena hyveenä.

Hyväosaisten hempeä kiitollisuuspuhe on karkeaa menestysteologiaa siirrettynä maalliseen yhteyteen, iloitsemista siitä että Suomessa muka on kaikki niin hyvin ja kaikilla samat mahdollisuudet. Se on voittajien hyminää, eräänlaista sauliniinistöhumanismia –”

Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitollinen. Kiitollinen. Kiitollinen. Oksennus.

Vaikka Nylénin teksti paikoin räpistelee irti yhteiskunnallisuudesta ja yrittää raivata taiteelleen tilaa erillään moraalista, se onnistuu olemaan tuhat kertaa moraalisempi ja poliittisempi kuin lukuisat ”moraaliset” ja ”poliittiset” toimijat. Sikäli kun nyt teksti voi olla.

Kiitollisuus toimii vain hiljaisuudessa. Hyvillä töillä ei ole todistajia.

Ja tästä tullaan siihen, miksi pidän Nyléniä moraalisempana ja poliittisempana toimijana kuin monia ideologisesti ”puhtaampia” (ja mitä sekään sitten tarkoittaa). Rakastan sitä, miten hän näyttää ideologioihin samaistumisen ja leimojen liimaamisen onttouden. Miten hienoinkaan ja eettisin ideologia on yhtä tyhjän kanssa, jopa vahingollinen, jos se ei näy mitenkään käytännössä. Tämä on oikeastaan perinteista nojatuolifilosofien ja -vallankumouksellisten kritiikkiä. (Ehkä vähän yllättävältä suunnalta, ha?) Miten hienoinkin viimeiseen asti viritetty ja hiottu ajatusrakennelma on mitätön, jos se ei koskaan näy maailmassa mitenkään.

Julkinen puhekin on teko, mutta kuvitelmamme sen vaikutuksesta todellisuuteen hipovat joskus maagisen rajoja. Ajatukset ovat sittenkin vain ajatuksia ja sanat vain sanoja. Hyvin ja oikein oleminen on merkittävämpää kuin hyvin ja oikein sanominen. Silti keskitymme lähestulkoon pelkästään jälkimmäiseen. Mutta julkisuudessa ei voi ”olla”, se on pelkkää viestiä, merkitystä merkityksen perään ja tietysti myös arvioitava sillä perusteella. Kaikki ei kuitenkaan ole viestiä ja sitä kantavia merkkejä.

Punkkarit ovat aina tienneet, että henkilökohtainen jos joku on poliittista. Heitä on siitä paljon moitittu, yksityinenkö nyt yhteiskunnallista, mutta mielestäni tämä on vain tosiasioiden tunnustamista. Ihminen voi todella vaikuttaa vain elämällä todeksi sitä, mihin uskoo, ei puhumalla eikä edes kirjoittamalla siitä. Kaikki puhe ja kirjoitus on propagandaa, vaikutusyrityksiä muihin. Helpompi on aloittaa itsestään, ja vähemmän suuruudenhullua.

Mutta mitä hyvää punkkarit ovat tehneet, kysytte ehkä.

Sanoinko kenties hetki sitten, ettei hyvillä töillä ole todistajia?

Ajatus on ihan naurettavan yksinkertainen, mutta riemastuttava. Toisille ehkä kauhistuttava.

“We cannot change around
Until we change within
To scream and yell and sloganize
Only shields us from our own lies”

Pani Verbal Assault syntymäni vuonna.

Talk minus action equals zero. Tämä naurattaa niin, että sattuu. Miten kukaan kuvittelee olevansa hyvä vain ajattelemalla hyviä ajatuksia? Hienot ajatuksemme eivät meitä pelasta.

Ymmärrän Nylénin poliittisuuden pelon enemmän puoluepoliittisuuden peloksi. Sellaisia puolia en ainakaan itse halua enää koskaan joutua valitsemaan – ei siksi, että minulla olisi hienompia ajatuksia enkä halua tahrata itseäni huonommilla, vaan siksi, että tiedän nykyisen systeemin olevan suoraan, syvästi vahingollinen sen vaikutuspiirissä eläville ihmisille eli kaikille. Siksi turhaannun hieman aina, kun politiikka samaistetaan puoluepolitiikkaan, eli Suomessa jotakuinkin aina. Täällä on niin ohut antiautoritäärinen perinne ja sekin pitkälti wannabe-poliitikkojen turmelema.

Viimeksi mainitusta syystä minun on myös vaikea tunnustautua vasemmistolaiseksi. Se tuntuu usein tarkoittavan jotain tunkkaista osallisuutta kummallisesta reippaasta hyviskansalaisuudesta. Minun otsalleni ei sovi sana vasemmistolainen. Voin vaatia ja kannattaa kivoja ja hyviä asioita, mutta en osaa tehdä siitä identiteettiä, enkä kuulu niiden kunnollisten ihmisten kuoroon, jotka vaativat mielikuvituksettomia asioita: tunnustusta ja paikkaa systeemissä. Jotka toivovat, että kunhan vain kaikki muut ymmärtäisivät (äänestää oikein).

Nylén kirjoittaa, ettei systeemillä ole koskaan ollut niin paljon puolustajia kuin nyt. Se on totta ja se on kamalaa. Se on aivan helvetin kamalaa. Minä vihaan parlamentarismia. Minä vihaan koko perkeleen hienoa systeemiä ja minua vihataan siksi. Ja olen sitä mieltä, että se, että sulautuu establishmentiin ja rakastuu systeemin, ei ole kasvamista, vaan hengen laiskuutta. Ennen muuta se on pelkuruutta. Nylénin suuntaisesti ajattelen, että systeemin toimimattomuutta isompi ongelma on vain se, että se toimii.

Olenkin kutsunut itseäni anarkistiksi erotukseksi autoritäärisestä vasemmistosta ja koska se kuvaa paremmin tapoja, joilla olen toiminut ja järjestäytynyt. Koen silti vähän kiusalliseksi kutsua itseäni anarkistiksi – yhtä lailla kuin punkkariksi, vaikka olen objektiivisesti ottaen sitäkin – koska ne tuntuvat muiden identiteettien tavoin mielikuvituksettomilta haaleankeltaisilta post it -lapuilta, joissa on puistattava vahamainen liima, joka ei pidä kovin hyvin ja jonka ajattelukin koskee kynsiin ja hampaisiin. Post it -laputettuna on myös vaarana tulla imaistuksi osaksi systeemiä, luki niissä mitä hyvänsä.

Köyhyys

Kirjallisuus voisi olla tapa elää toisin ja löytää jotain muuta. Tässä kohtaa kuuluu naurahtaa kuivasti. Siis voisi olla, jos voisi olla.

”Luovan työn kääntöpuoli on tuhoava. Sitä puolta ei Taiteen edistämiskeskuksen nettisivujen grafiikoissa juurikaan esitellä. Ainoastaan luovuus saa näkyä: upeat, syvälliset ihmiset toteuttamassa upeita, syvällisiä asioita moniarvoisen ja vapaan, nykyaikaisen yhteiskunnan rahoittamina.”

Luova työ on ihmisiä tuhoavaa. Kirjailija on tuomittu köyhyyteen, ellei hän satu valmiiksi olemaan hyvissä asemissa. Tätä kurjuutta Nylén kuvaa murheellisen osuvasti. Siksi on myös päivänselvää, että vain harvalla luokkahierarkian alemmilta portailta on mahdollisuutta nousta kirjailijaksi. Tarvehierarkiassa on paljon olennaisempaa täytettävää ja läpeensä keskiluokkaiset kirjallisuuspiirit sitäpaitsi suosivat tietenkin keskiluokkaista ilmaisun tapaa. (Jos haistatte tässä katkeruutta, haistatte oikein.)

Koin hetken kateutta luettuani, että nykyisin Nylénillä on koti ja vieläpä koti, jonka hän omistaa. Suon sen hänelle mielelläni ja olen sitä mieltä, että se on oikeus ja kohtuus, varsinkin kaiken hänen kokemansa köyhyyden helvetillisyyden jälkeen. Silti. Minulla ei tule koskaan olemaan kotia, jonka omistan, hyvä jos kotia ensinkään. Eikä se johdu siitä, 1. etten olisi tehnyt töitä, 2. että olisin sössinyt raha-asiani, 3. eläisin tuhlailevasti. Raha ei vain löydä luokseni. Se on kaunisteleva ilmaus sille, että luokka-asemani ei ole kaksinen.

Väitän, että asumisestaan huolimatta Nylén on silti huonosti keskiluokkaistunut, koska ei ymmärrä rahaa. Hän kyllä tuntee sen puutteen mutta ei silti suostu tavoittelemaan sitä, ei kunnolla edes ajattelemaan sitä. Hän on nykymittapuulla siis hullu. Minä arvostan häntä juuri siksi. Tunnen yhden ihmisen, joka välittää rahasta yhtä vähän. Hän on minulle hyvin läheinen.

Köyhyydessä ei silti ole mitään jalostavaa. Se on vain kurjistavaa. Luovuus kukkisi komeammin, jos ei tarvitsisi kitua. Köyhyys on brutaalia ja julmaa ja paskaa, jonka olemassaolon voi hienostuneimmallakin tekosyyllä oikeuttaa vain brutaali ja julma ihminen.

Kuten Nylén, minäkin tajusin raha-nimisen vitsin vasta, kun oli jo myöhäistä. Se oli minulle onneksi. Fiksu ihminen nimittäin tekee välttämättömyydestä hyveen. Jos ei ole, mistä kieltäytyä, kannattaa ilman muuta kieltäytyä. Olisin silti saattanut valita toisinkin, koska olen hullu ja uskon vakavissani kieltäytymiseni olevan arvokkaampaa kuin mikään, mitä rahalla saa. Rahan arvon kieltäminen täyttää minut ilolla ja rakkaudella, vaikka niin toisaalta täyttää tilikin, joka ei näytä miinusta. Ihminen on ristiriitainen höperö pikku eläin.

Muistan Nylénin tavoin persaukisimmillani miettineeni, näin kun niukkuutta jaetaan, tismalleen samaa: miten voi olla varaa polttaa katuvaloja. Miten voi olla varaa rakentaa “swecoja”, joihin rituaaliin vihityt astelevat sisään ja taas ulos. Sillä tapaa köyhyys laajentaa ajattelua. Se jumittuu typeryyksiin maailmassa, jossa raha on loputtomiin ja nappia painamalla saadaan lisää. Miten voi olla varaa rakentaa viemäriverkostoja, kaivaa maa auki, tehdä putkia, asentaa putkia, merkata alueita, pitää yllä tietokantoja niistä?

Niin korkealle yltää niukkuudessa rääkätty mieli.

Siksi harmittaa, etteivät syntejä tai muita ei-toivottavuuksia nykyisessä maailmassa ole ylpeys, kateus tai ahneus. Ei se, ettei luo mitään uutta. Ei se, ettei ole ihminen ihmiselle. Ei se, ettei ajattele eikä halua edes opetella. Ei se, että tekee rahaa toisten ahdingolla. Ei se, että naamioi sen hyveeksi. Ei se, ettei ajattele muitakin kuin itseään. Ei se, että vihaa lapsiaan. Ei se, ettei koskaan käy katsomassa vanhaa mummoaan. Ei se, ettei ole vierellä, kun pitäisi olla. Ei se, ettei tee mitään maailman kurjuuden poistamiseksi. Ei se, että myy aseita sotaa käyviin maihin. Ei se, että raiskaa. Ei se, että pitää ystäviään välineinä. Ei se, että tuhlaa ja tuhoaa elollista ja elotonta maailmaa. Ei se, että on mulkku. Ei se, että on typerys. Ei se, että on sekä mulkku että typerys.

Eivät pukumiehet (kuulen jo, miten kaikki omaa erityisyyttään vartioivat pukumiehet parahtavat dramaattisesti kuorossa!) etsi yhteistä hyvää ja kaikkien parasta. He pyrkivät maksimoimaan oman hyvänsä muiden kustannuksella, mutta naamioivat sen kaikkien hyväksi tai välttämättömyydeksi. He ovat pahoja, mutta eivät tämän maailman mittareilla. Tämän maailman järjestys nyt vain on sellainen, että rehellinen ja hyvä ihminen keskimäärin häviää, ensin rahassa, sen myötä paljossa muussakin. Ehkä on jotain, missä rehellinen ja hyvä ihminen ei häviä. Toivon, että on, koska hänellä ei ole vaihtoehtoja.

Tässä maailmassa ainoa todellinen synti on se, ettei ymmärrä, mitä raha on eikä ole siitä kovin kiinnostunut.

Puolisoni esimerkiksi ei ymmärrä. Hän on ollut kiinnostunut vain soittamisesta. Se on vienyt hänet maailman ympäri, mutta siitä ei ole jäänyt hänelle käteen “mitään” (rahaa siis). Minä arvostan sellaista intohimon seuraamista, koska minä puhun samaa kieltä. Monelle sellainen on silti yhtä tuhoisaa kuin kirjailijuus.

Professori Pertti Koistinen sanoi minulle Tampereen yliopistolla noin kymmenen vuotta sitten, että taiteilijoiden ja muiden sen sortin sekatyöläisten toimeentulo on Emilia tärkeä kysymys. En uskonut, koska en ajatellut, että minua koskevat kysymykset voisivat olla tärkeitä. En luultavasti osannut ajatella, että se koski häntäkin tutkijana. Varsinkaan en osannut ajatella, miten mieletön yhteiskunnallinen merkitys kysymyksellä oli.

Pidin tärkeinä esimerkiksi putkimiehiä koskevia kysymyksiä. Pidän edelleenkin, mutta en sen tärkeämpiä kuin itseäni koskevia. En aikoinaan pitänyt myöskään opiskelijoita koskevia kysymyksiä tärkeinä, koska ne koskivat minua, enkä samasta syystä myöskään feministisiä kysymyksiä. Jaksoin vielä näytellä äijää ja ettei sukupuolella ole mitään väliä, koska sillä oli kaikki väli ja tämä oli ainoa tapa säilyttää itsekunnioitukseni. Luultavasti siksi kartoin myös kysymystä taiteilijoiden toimeentulosta kuin ruttoa. Se oli häpeällinen.

Nylén intoutuu lopulta vaatimaan kirjailijoille sen, mikä kirjailijoille kuuluu, eli palkkaa työstään. Hän esittää täysin perustellun laskun Suomen valtiolle kirjallisesta työstään. Kysynkin siis Suomen valtiolta: milloin aiot maksaa? Kysymykseen, mistä kirjailijoiden palkat maksetaan, hänellä on vastaus valmiina: sieltä samasta laarista kuin poliisien palkat.

Olen riemuissani, että samassa yhteydessä kuin esittää taiteilijan oikeana ammattina, Nylén kuin varmuuden vuoksi potkii uuden reippaan taiteilijan myytin palasiksi.

Koen pakokauhua aina, kun sanotaan, miten kirjoittamisessa ei ole mitään mystistä, miten se on silkkaa raakaa työtä ja puurtamista, miten inspiraatiota on turha odottaa, miten kirjoittaminen vaatii pelkkiä perslihaksia, työtä työtä sekin vain. Koen samaa pakokauhua myös, kun ihmissuhteista tai seksistä puhutaan samalla tavalla. Ihmisillä, jotka elävät banaaliuden sietämisestään, on jokin omituinen tarve runnoa tämä näkemyksensä ja kokemuksensa maailmasta kaikkialla ja kaikille läpi. Tekee mieli juosta karkuun.

Oikeastaan tulen tosi vihaiseksi, kun ihan mistä tahansa puhutaan arkisena puurtamisena. En siksi, että en osaisi puurtaa tai pelkäisin arkea, vaan koska useimmiten sillä tarkoitetaan typeryksen silmälappuista sinnikkyyttä. Sellaista, että koskaan ei pysähdytä eikä kysytä onko tämä oikein, onko tämä hyvää, onko tämä kaunista, onko tämä minun elämääni, onko tämä elämää ensinkään. Sanotaan vain, että ”tällaista tämä elämä nyt on”. Vitut ole.

Onko pakko. Eikä ole.

Jos siis on vähänkään etuoikeuksia, kuten jokaisella tämän tekstin lukijalla on. Elämä on niin lyhyt, ettei sen aikana ehdi kyllästyä, ellei ihan välttämättä halua. Viimeistään tämä elämänasenne tuomitsee tietenkin köyhyyteen, ellei sitä ole tehnyt jo luokka-asema. Se ei kuitenkaan ole oma syymme, vaan jonkinlainen “kohtalo”, jos niin haluatte.

Siinä ei voi voittaa. Siksi kai tämäkin kirja on Häviö.

***

Kirjoitin alussa, että olen alkanut kirjoittaa varovaisemmin ja tunnistanut itsessäni jopa halua esiintyä hillittynä. Olen salaa ajatellut, että ehkä kaikki toneargumentoijatkin sitten ymmärtävät minun olevan älykäs. Mutta eivät he ymmärrä, koska he ovat typeriä, ja vaikka ymmärtäisivät, he eivät koskaan myöntäisi. Tässä skabassa ei voi voittaa. Pitää esittää vähän tyhmempää kuin on tai kompata kuuluisia miehiä (kuten tässä nyt teen) tai molempia.

Tämä monologini on oikeastaan kauttaaltaan typerää hehkutusta siitä, miten hienoja ja erinomaisia ihmisiä olemme kaikki me, joilla on jokin typerä, perheen tuhoon syöksevä pakkomielle. Vihaan selkään taputtelua ja oikeastaan tekisi siksi mieleni nyt vähän haukkua Nylénin kirjaa, mutta vituttaa kun se on liian hyvä haukuttavaksi.

Minä haluan hakata sanoja.